Elämään Eksynyt

Sairaslomalla

2012-01-20T20:10:00.000+02:00

Pitkään jatkunut sairastelu on vienyt puhdin kirjoittamiselta, joten pieni tauko johtuu siitä. Toivotaan, että terveyden tila ja sairastelun syyt selviävät, niin jaksaa taas jotakin kirjoittaakin. Puoli vuotta ovat veren valkosoluarvot olleet koholla, eikä syy ole löytynyt vieläkään. Alkaa tällaista hiljaisempaakin kaveria jo tämä pikkuhiljaa vituttamaan.

Oma ihana alkoholismini

2011-11-24T22:57:00.000+02:00

Yksi asia on jäänyt kaiken muun jalkoihin, joka oli alkuperäisen eksyneen blogin perusta, eli alkoholismi. Alkoholismi on etenevä sairaus, joka pahenee vielä raittiinakin. Paluu juomakentille on yhden huikan päässä ja homma lähtee ei samasta mihin se on jäänyt, vaan vielä pahempana. Toverini joka sairastaa alkoholismia on todennut viime retkahtamisestaan seuraavasti: " Se oli yksi tunti. Siinä ajassa mentiin kalja, kossu, pilvi ja kokaiini, jonka jälkeen aloin tööttäämään ränniin"

Mykistävää

Tänään AA-ryhmässä pitkästä aikaa tuli sellainen kiitollisuuden hyökyaalto, että tunsin jumalauta isola jiillä olevani oikeassa paikassa. Oli viimeinen vetovuoroni toistaiseksi ja ryhmä oli kaikin puolin sellainen kokemus, että kai sitä voisi nirvanaksikin kutsua. Jotenkin kiitollisuus omasta selviämisestä tuntui tänään todella vahvalta. Poikkeuksellisen vahvalta. Raittiuden myötä elämä ei ole helpottanut yhtään, vaan elämän tarjoamat haasteet tulevat moninkertaisena siksi, että ne on koettava selvin päin. Ei ollenkaan helppoa tällä luonteella. Alkoholistit ovat kaikissa tekemisissään hillittömiä, tulee kyse sitten työstä tai masennuksesta. Molemmille annetaan pikkusormi kyynärpäätä myöten ja koetaan ettei sekään ole tarpeeksi. Pitää ylisuorittaa kaikilla elämän saroilla ja olla helvetin epätyytyväinen kun ei ole tarpeeksi, saa tarpeeksi, koe tarpeeksi, eikä tunnu siltä että tässä voisi olla kiitollisuuden paikka.

kaikki elämän alueet tulisivat tuntua nousuhumalalta. Pitäisi kokea niin saatanan vahvasti, niin viha kuin rakkauskin ja jos tässä ei onnistu on syy peilissä. Henkiset itkupotkuraivarit saavat tilaa selkeältä ajattelulta, eikä mikään tunnu missään. Joskus välillä tulee sitten tämän iltaisen kaltainen kokemus, joka on verrattavissa siihen että joku vetäisee sinua kaksikymmentä kiloisella silakalla päin pläsiä. Havahtuu huomaamaan sellaiset pikkuseikat, kuin elämä ylipäätään. Sitä saa olla niin vitun kiitollinen kaikesta jonka on saavuttanut. Pitäisi osata pysähtyä ja ajatella. Mitä minulla on? Minulla on raittius, jota ilman minulla ei olisi mitään. Minulla on vaimo jota rakastan suunnattomasti ja joka on kestänyt vierelläni kaiken paskan. Minulla on työ jossa todella viihdyn ja tiedän olevani omalla alallani parhaiden joukossa ja tämä seikka on työnantajankin taholta huomattu. Minulla on terveys, joka rakoilee ja halkeilee mutta kuitenkin on. Ongelmat masennuksen, paniikkihäiriön ja hyponatremian kaltaisten asioiden keskellä eivät ole mitään, siihen verrattuna että joku makaa vihanneksena, sairastaa syöpää, tai kärsii suurista tuskista sairautensa vuoksi. Mitä ovat omat terveydelliset ongelmani niihin verrattuna?

Eivät mitään.

Krooninen vitutus joka hallitsee elämääni paljolti johtuu kiittämättömyydestä, sekä nöyryyden puutteesta. Vituttaa kun kokee olevansa riittämätön omien pelkojen ja itseään vaivaavien asioiden edessä. Pitäisi olla enemmän. Pitäisi kokea suuremmin. Pitäisi olla vittu bmw, mutta ajat volkkarilla, joka sekään ei ole paska auto. Vittu kaikki minulle ja heti, suurempana ja kauniimpana kuin muilla. Vittu mitä itsekeskeisyyttä, joka estää näkemästä nokkaansa pidemmälle. Omassa navassa möyriminen on niin vitun tärkeää, että todelliset asiat jotka pitäisi huomioida tulevat kolmion takaa eteen.

Ole siinä sitten.

Näillä eväillä varustettuna sitä rakentaa itselleen pehmeän turvattoman pesän, jonka ulkopuolella ei ole mitään nähtävää. Kaikki on paskaa ellei se ole vitun suurta. Voi hyvää päivää sentään.

Se että olen tässä ja nyt, raittiina ja suht täysipäisenä, terveenä ja rakastettuna jää huomaamatta oman valtaisan kusipäisyyden vuoksi. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Miksi sen unohtaa saman tien? Kiitollisuus omasta raittiudesta ja siitä että minulla on kaikki mitä tarvitsen loppuu siihen, että joku saatana tööttää takanasi aamuruuhkassa. Hanskat tippuu ja sitä on valmis tappeluun. Kaikki menee sillä sekunnilla, vaikka pitäisi vain huokaista ja todeta katse taustapeilissä toisen munan pienuus, sekä se se on vai tööttäys, ei muuta. Välttämätön nelivetoturbocitymaasturiaudi joka takanasi seisoo täyttää sen hetken, sekunnin elämästäsi. Taustapeili näyttää myös sen oikean ja todellisen mulkun joka on ongelmana ja se ystävät olet sinä itse. Se joka provosoituu on hävinnyt pelin kaksi nolla. Anna sen vittu töötätä ja olla itsekäs. Sinun ei sitä tarvitse olla. Niin liikenteessä kuin elämässäkin pitäisi tajuta päästää se rollaattorimummo tien yli, olla huomaavainen ja nöyrä. Onko se niin helvetin vaikeata?

Minulla on vakaumus, joka on oman näköiseni. Minulla on usko. Kaikki jotka minut tuntevat hämmästelevät että näin on. Teille jotka hämmästelette uskoani haluan tarjota seuraavan kokemuksen. Keskittykää sanoituksiin, jotka laittavat kyllä ajattelelemaan asiaa oikealla tavalla. Uskoni ei ole sitä, että joku on naulatu puuhun, vaan seuraavan biisin kaltainen. Tässä on kiteytetty uskoni. Kuunelkaa ja kokeilkaa miltä uskoni tuntuu.

http://www.youtube.com/watch?v=0hs55-JBlPI

Totaalisen vitutuksen keskiössä

2011-11-19T20:54:00.000+02:00

Vituttaa ja masentaa. Syytä en osaa paikallistaa. Yksi syy armottomaan vitutukseen lienee tuolla sosiaalisessa mediassa totaalinen kyllästyminen kaiken pintapuolisuuteen. Facebookissa näkyy oikealla lista ihmisistä jotka ovat sosiaalisessa ympyrässäsi. Kyllästyin koska tunne että kukaan ei oikeasti tunne minua alkoi painamaan harteilla. Tässä viettää jonkin sortin kaksoiselämää, jonka keskiössä ei ole minä itse, vaan se joka naamakirjassa esiintyy. Facebook on turhanpäiväistä paskaa, koska se todella estää ihmissuhteita kehittymästä oikealla tavalla. Se että joku urpo päivittää tilakseen @work ja tekee sen joka aamu on melko pintapuolista paskaa. @work, @home, @vittu jotakin. Suksikaa kaikki vittuun ja hankkikaa elämä. Vituttaa ettei kukaan josta oikeasti välittää osallistu sosiaalisessa mediassa tapetin tapahtumiin millään tavalla, vaan koko homma on jonkin vitun farmvillen pelaamista ja minulle ruksimista että vittuun tuollaiset paskajulkaisut tapetiltani.

Kavereihin kuuluu työkavereita, jokunen AA-lainen ja ihmisiä joita on tarttunut ystäviksi matkan varrella. Huomasin että naamakirja todella vähentää oikean elämän aitoja ystävyyssuhteita sen vuoksi, että virtuaalisesti päivittelemme tapeteillemme mitä tarpeettominta tietoa, vailla mitään tunteita. Vitutus kulminoitui sitten siihen, että hyvä ystäväni saapui pohjoisesta ja tapasimme oikeasti ja paransimme valokuvauksen ohessa maailmaa ja jaoimme syvällisesti asioita elämistämme. Tämä kaikki johti sitten melkoiseen shöyhyn tuolla pääkopassa. Tarkistelin kavereitani ja huomasin etten ole suurimman osan kanssa ollut tekemisissä pariin vuoteen face to face. Mitä vittua? Viimeinen niitti lienee se että kun ruksin naamakirjan mystisesti randomilla ehdottamia mahdollisia kavereita laitoin vahingossa että lisää kaveriksi. Ihmisestä en ollut koskaan kuullutkaan, eikä hän varmasti minusta. Laitoin yksityisviestin perään että sori, klikkasin väärää nappia ja silleensä. Vastauksena tuli hyväksyntä kaveripyyntöön. Mitä vittua? Ko ihmisellä näyttikin olevan yli kolme tuhatta kaveria, joten..

Sosiaalisesta mediasta en poistunut, mutta deletoin koko historiikkini tapetilta ja perustin ryhmän, jossa tuntuu olevan ainoat täysipäiset ihmiset maailmassa. Omalle tapetilleni en tule todennäköisesti enää koskaan päivittämään mitään, ellei mieli muutu. Tällä hetkellä on vaikea nähdä että muuttuisi.
Luulen että pieni alakulo johtuu samasta syystä. Eli olen oikeasti aika vitun yksinäinen. En halua olla lärvi kaverilistassa vaan ihminen, aito ystävä . Onko se nyt vittu liikaa pyydetty? Sosiaalinen piirini on AA-ssa jossa taitaa olla ainoat ihmiset jotka vaimon lisäksi todella tuntevat minut. Sellaisessa ympäristössä haluan elää. En saatana virtuaalisena klikkaajana bitti avaruudessa.

Muuten menee ihan jees kiitti kysymästä. Elämän laadun paraneminen on melko mykistävää. Nukkuminen onnistuu ja sitä on paljon pirteämpi monella tapaa. Moni ihminen lääkäriäni myöten on sanonut että näytän pirteämmältä, hyväntuuliselta eikä puheeni ole enää niin epäselvää. On totta, että vanha lääkistys sai minut artikuloimaan melko huonosti. 1000mg absenoria sen kai aiheutti, koska suositeltu annos on 750mg. Näin malmin psykpolilla. Terveisiä vaan sinnekin, ei ole teitä ikävä. Olen melkoinen suorittaja työssäni, perfektionisti ja eniten ammattiylpeyttä omaava ihminen jonka olen koskaan tavannut. Tämä on huomattu myös työnantajan puolelta ja vastuu kasvaa vuoden vaihteessa.

Yksi mikä saattaa aiheuttaa pientä alakuloa ja vitutusta on tuo lapsenteko. Miksi homma ei voi vain tapahtua ilman että se saatana menee väkisinmakaamiseksi? Ei ole juuri paljoakaan enää romantiikkaa jäljellä, vaan homma pitää tehtä koska homma pitää tehdä. Vituttaa että ihmiset jotka eivät halua lapsia tulevat raskaaksi satunnaisesta yhden yön suhteesta ja taas ne, otka todella haluaisivat lapsen eivät sitä millään meinaa saada. Toivon todella että saisimme raskauden aikaiseksi pika puoliin. Olen kohta nelikymppinen, ei minulla loputtomiin ole aikaa, elämä kun on rajallinen. Haluaisin nähdä joskus lapsen lapseni, mutta matikalla laskettuna tämän toteutuminen tarkoittaa pikaista onnistumista.

Tässä viimeiset näin lyhyesti. Palaan ensi viikosta asiaan.

Takaisin elämässä

2011-11-05T12:57:00.000+02:00

Olen saanut elämäni takaisin. Uskomatonta mutta näin asia on. Jatkuva väsymys ja nukkumisen tarve on poistunut, enkä ole kahteen viikkoon ottanut yksiäkään päiväunia. Väärän lääkityksen lopettaminen ja ongelmiini täsmällisiin ratkaisuihin keskittynyt lääkehoito on palauttanut normaalin elämän rytmin. Tuntuu uskomattomalta nukkua 7-8 tuntia yössä, kun vielä kuukausi sitten nukuin pahimmillaan 4 tuntia per yö. Olen viimeiset kaksi vuotta siis käynyt töissä vaativassa ammatissa neljän tunnin yöunilla, joka voitaneen laskea melkoiseksi suoritukseksi. Viime yönä erittäin henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi sain nukuttua 10 tuntia. Olo on kertakaikkiaan mahtava.

Paljon tapahtuu elämässä tällä hetkellä. Isäksi pääseminen on tärkein projekti tällä hetkellä ja sen kanssa pieni tuskastuminen on tosi asia. Ehkäisy heitettiin romukoppaan kaksi vuotta sitten ja viimeisen muutaman kuukauden olemme yrittäneet todella päästä toivottuun tulokseen. Kuukautisten alkaminen on aina minulle se vittumaisin uutinen. Alkaa vituttamaan kun ei natsaa. Tuntuu kurjalta kun kaveripiirissä on yksi joka oman puheensa mukaan suurin piirtein näytti naiselle pippeliä ja heti oltiin paksuna. Hoitoon on hakeuduttu, joten jospa olisimme kohta viisaampia asian suhteen. Haluan lapsen ja kokea isyyden ihmeen. Ei se ole liikaa pyydetty. Lapsi ei olisi mahtunut kuvioihin yhtään aiemmin risaisen elämäni vuoksi. Nyt kun kaikki on suurin piirtein kunnossa olisi melko mahtavaa onnistua. Tässä on kokeiltu lääketieteelisten faktojen lisäksi kaikkea aina taikauskoon saakka. Olemme sylkeneet olkapäämme yli, seisseet päällämme jos se vain auttaisi asiaa, mutta kun ei niin ei.

Vittu.

Äiti asia on hieman jäänyt taka-alalle. Saattaa olla että se feidautuu pois kuin katoava nuotti vaimetessaan tekee. Voi olla etten lähde sorkkimaan sinne suuntaan yhtään, mutta toinenkin vaihtoehto, eli yhteyksien otto on edelleen voimassa. Aion harkita vitun tarkkaan kaikkia osatekijöitä, ennen kuin teen ratkaisua mihinkään suuntaan. Voimakkaimmaksi vaihtoehdoksi on noussut veljien ohittaminen kokonaan ja suora yheydenotto äitiin puhelimitse, nyt kun sain numeronkin vakoiltua selville. Minulla ei ole hänelle mitään muuta asiaa kuin anteeksi pyyntö omasta puolestani. Ei muuta. En odota samaa liikettä hänen suunnaltaan, sillä se on turhaa. Tärkeintä on että olen saanut pyytää anteeksi omaa virheellistä toimintaani häntä kohtaan ja siis se, että minulle jää aioista hyvä maku siksi, että olen hoitanut asian. Katsotaan nyt rauhassa minkä ratkaisun tuleva viikko tuo tullessaan. Olen lomalla ensi viikon ja olen päättänyt, että puolivälissä viikkoa on toiminnan aika, tai sitten ei. Katsotaan ihan rauhassa.

Tietynlainen melankolisuus, surumielisyys on jäänyt minusta pois. Paniikkikohtauksia ei ole juuri ilmennyt. Jonkin verran ahdistuskohtauksina itse pitämiäni oireita edelleen on, mutta niiden kanssa pärjää kyllä. Hyponatremia on melkein takana ja toipuminen on ollut uskomattoman nopeaa. Jos olisin viisikymppinen, jonne ei enää paljoa matkaa ole, voisi tilanne olla ihan toinen. Terveydentilan yleinen tasapainottuminen ja paraneminen ovat asioita jotka saavat minut hieman hämilleni. Uskomatonta miten nopeasti kaikki voi muuttua. Parissa viikossa. Uskomatonta. Vaikka olin kovasti lääkkeitä vastaan ja halusin kaikki lääkkeeni pois ei ole realismia. Lääkäreiden mukaan saatan syödä lääkkeitäni lopun elämääni. Se on vain asia joka täytyy hyväksyä ja jonka kanssa tulee oppia elämään. Mikäli lääkkeillä saadaan parannettua elämänlaatuani näinkin merkittävästi, olkoon asia sitten näin.

Raittius on pitänyt ja on vahvalla pohjalla. Hoidan sairauttani säännöllisesti AA-ssa ja se toimii. Jos jättäisin hoidon sikseen olisin nopeasti takaisin juomisen juoksuhaudoissa. Olen siellä ollut ja selviytynyt, jota pidän todellisena ihmeenä. Teen neljättä askelta kirjallisesti. On rankkaa kohdata itsensä niin suorasukaisen alastomana, rehellisesti. Luonteen viallisuuksien maalailu on henkisesti raskasta hommaa, mutta se on tehtävä. kaunaluettelon fyysinen näkeminen on tuskaisaa, mutta osoittaa minun olevan ihminen. Menneisyydessä on poltettu kaikki mahdollinen joka suuntaan. Tulevaisuus on tärkeämpi ja se, että pystyisi elämään siten, ettei kaunaluetteloon tulisi enää yhtäkään nimeä on se haasteellisin tehtävä. Tässä on mahdollisuus hyvään tasapainoiseen elämään ja vain ja ainoastaan raittius voi sen taata. Olen edelleen yhden huikan päässä juoksuhaudoista. Kuulen luotien vinkunan, näen taistelukentän silmänurkastani, mutta vain ja ainoastaan täydellinen pitäytyminen alkoholista pitää minut sieltä pois. Kuten hyvä toverini monesti on sanonut: Tänäänkään ei ole tarvinnut kusettaa, varastaa, huorata, eikä juoda ja jos huominen menee puoliksikaan näin hyvin olen turvassa.

Tunnoton

2011-10-27T05:39:00.001+03:00

Olen tunnottomassa tilassa itseni välissä. Eksyksissä, turhautunut ja masennus nostelee päätään. En halua olla täällä mutta en löydä pois. Olo on jotenkin tyhjä ja turtunut. Koko viime aikojen yhteen laskettu asioiden summa, osuus joka viivan alle jää on yhtälö, jota kalloni sisäinen laskin ei osaa ratkista. Puuttuu laskentakaava, suuntima, sekä osoite. Näen ympärilleni näkemättä mitään. Katse peilistä tuijottaa monotonisena takaisin. Olen surullinen ja vailla sen tuntemista. En osaa paikallistaa vikaa, enkä edes halua. Tyydyn asioiden laitaan enkä jaksa prosessoida tilannetta. Olen vitun väsynyt, eikä ole voimia nostaa itseään ylös. Jos voisin jäisin tuleen makaamaan. Selvitymisen halu ja työ pitävät minua pystyssä. Kaikki muu on tunnotonta, kuin lasi vailla pohjaa. Vesi ei ehdi suuhun asti vaikka yritätät janoasi sammuttaa. Vituttaa kohtuullisesti oma voimattomuus ja halun puute. Arvostaisin katkoviivaa joka kertoo suunnan ja kaistan jolla pysyä. Opasteet puuttuvat.

Asiat menevät oikeaan suuntaan mitä terveyteen tulee, mutta uniongelmat eivät ole ratkeneet. Voi olla että on tullut mittariin sen verran kilometrejä että tilanne on oikeasti normaali. Viisi, kuusi tuntia riittää joillekin ikäisilleni ihmisille näin olen antanut itselleni kertoa. Lääkkeet ovat sopineet ja eilen töissä labrahoitajan kanssa katsottiin arvoja ja ne näyttävät melkein oikeilta. Lekuri soittelee huomenna ja olen asiasta sitten viisaampi. Terveyden tila on palautumassa normaaliksi. Tämän viikon maanantaina oli oikeassa takajalassa sellainen kramppi että heräsin omaan huutooni. Pohje kramppasi ja pisti koko takareiden kiputilaan josta lihakseni eivät ole palautuneet. Istuessa tuntuu kireyttä koivessa ja koko virsu on hellänä.

Surmontil on osoittautunut hyväksi lääkkeeksi. Masnnus on pysynyt kohtuullisen hyvissä rajoissa, mutta alamäet ovat yllättävän jyrkkiä ja tulevat nurkan takaa säikäyttämään. Yht`äkkiä olet alamaissa etkä osaa sanoa mikä on. Mielialan vaihtelut ovat tosiasia jota ilmankin voisi vaikka olla, mutta tämäkin kuuluu asiaan. Absenorin pois tiputtaminen ja sen korvaaminen toisella lääkkeellä aiheuttavat tottakai kropassa hämmennystä. Kunhan vaste syntyy menee tilanne paremmksi. Nyt tarvittaisiin malttia jota yleensä löytyy, mutta se kai on lomalla tällä hetkellä.

Jotenkin tuntuu että ne arvottomat paskanjauhantasessiot psykpolin hoitajan kanssa olivat loppu pelissä ihan paikallaan. Tyhjä olo johtunee kai osittain tästäkin. Tekstin suoltaminen paperille ja kirjoittaminen on helppoa. Nyt on taas vain sellainen olo että vuodatan sydänvertani tätä tehdessäni ja en saa vastakaikua. En ole odottanut näin edes tapahtuvan mutta kommentit teksteissä ovat olleet piristäviä. Palkitsee huomata että joku on todella lukenut tätä ja se on herättänyt sen verran tuntoja että halutaan ottaa osaa. Vastassa on kuitenkin vain tyhjä arkki jolla kursori vilkkuu. Näin sen pitääkin olla, sillä se on ainoa keino toipumiseen ja prosessointiin. Tekstejä jälkeen päin tarkastellessa herää huomaamaan asioita itsestään, jotka ovat olleet hieman hämärän peitossa. Vuodatus on sen veran tehokasta ettei sitä tässä näpytellessä liikoja mieti, vaan tämä tulee kuin automaatilla, mutta tunteiden tulkinta on aitoa ja rehellistä.

Ero tällä ja ensimmäisellä eksyneen blogilla on huomattava. Tulloin käytiin raitistumisen tuskaista taivalta ja paha olo kaadettiin sitten blogiin sen kummemmin asioita prosessoimatta. Nyt teksti on henkilökohtaisempaa ja nöyrää. Asioita tarkastellaan ja etsitänä reittiä oikeaan suuntaan. Tämä ei ole mennyt raittiuden ylistämiseksi, eikä AA-n kehumiseksi, vaan pysynyyt jyrkästi henkilökohtaisella tasolla. Olen iloisesti yllättynyt huomatessani tämän. Edellinen blogi kaatui junnaamiseen ja AA-n ilosanoman kertomiseen. Lopussa oli jäljellä vain raitistuneen miehen toteamuksia ja fraaseista rakennettuja kyhäelmiä. Nyt on onneksi toisin. Tottakai tulen täällä käsittelemään myös alkoholismiani, kun se ei ole karannut mihinkään, vaan on seuralaiseni loppuelämän.

Tänään on onneksi ryhmäpäivä. Jotenkin tuntuu että se tulee oikeaan saumaan. Tarvitsen sen adrenaaliboostin jonka sieltä saa. Omat asiat saavat oikeat mittasuhteet isompien asioiden edessä. Vaikka nyt tuntuu että olen kovin yksi asioideni kanssa on tunne historiaa tämän iltaisen ryhmän jälkeen. Vertaistuella on uskomaton voima ja sillä minä elän. Se on polttoaineeni, jota ilman kone ei käy. Vaikka siis nyt on ikkunat huurussa näkymä korjaantuu illalla. Sitä odotellessa.

Taas takana tärkein. Herääminen raittiina, ilman krapulaa, huolia, paskaksi pistettyjä asioita . Kyllä. Asiat voisivat olla paskemminkin, joten on syytä olla nöyrästi kiitollinen

Äiti

2011-10-22T06:28:00.001+03:00

ÄITI

Aluksi pakollinen ote sairaskertomuksesta:

Uneton yö. Poltin naama harmaana tupakkaa. Tyynessä ilmassa savu teki kauniita kiehkuroita kadotessaan taivaalle. Seurasin ilmiötä kiehtoutuneena ja tein muutaman epäonnistuneen savurenkaan. Ei suju ei, mutta pentuna sujui. Aloitin homman kaksitoista vuotiaana mutta oikeasti ammattilaiseksi ryhdyin viisitoista kesäisenä. Olen päättänyt että tämä loppuu kunhan saavutan jonkinlaisen tasapainon. Tasapainon siinä mielessä että lääkitykseni alkaa ollaa historiaa. Siihen suuntaan ollaan menossa.

Psykiatrin viimeinen konsultaatio oli torstaina. Absenor ammutaan alas kolmessa päivässä mikä on melko rohkea liike. Tilalle tulee surmontil, joka on vanhan ajan psyykelääke masennukseen, sekä unettomuuden hoitoon. Toiseksi lyötiin mukaan melatoniinia, joka on kehon itsensä tuottamaa ainetta, joka on vain laitettu lääkkeen muotoon. Nyt alkaa kuulostamaan jo hoidolta, joka on nimenomaan minun ongelmiini suunnattua, ei psykpolilla hakuammuntana kokeiluluontoista arpomista, josta lopulta sain siis hyponatremian. Surmontililla on hoidettu unettomuutta pitkään ja lääkkeellä on pitkän historiansa vuoksi referenssiä tarpeeksi. Melatoniini ohjailee mös serotoniinin tuotantoa, joka minulla on persiillään ja tästä johtuu siis paniikki / ahdistuneisuushäiriöni. Vuoden vaihteessa harkitaan ketipinorin alas ajamista.

Nyt mennään siis seuraavalla kokoonpanolla: Surmontil 50mg, ketipinor 200mg, cipralex 22,5mg, serotonin 5mg, diapam 5mg (tarvittaessa, eli paniikkikohtauksen iskiessä)

Miksi minä kerron tämän kaiken näin avoimesti koko universumille? Koska minä tiedän faktaksi että siellä lukijoiden puolella on ihmisiä joilla on saman tyylisiä sairauksia / ongelmia kuin minulla. Jos sinulla on absenor / cipralex yhdistelmä, eikä sinulla ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä kehoittaisin vakavasti kysymään lääkäriltä lääkityksen oikeellisuudesta. Voin kertoa että hyponatremia ei ole hauska sairaus. Oikeasti.

Torstain ja perjantain välinen yö meni persiilleen komeasti, koska uudesta lääkityksestä johtuen menin hieman pillereitäni lajitellessani sekaisin ja unohdin ottaa ketipinorit. Tämä tarkoitti sellaista ahdistuksen, panikoinnin, unettomuuden ja levottomuuden yötä etten nukkunut minuuttiakaan, vaan marssin ympäri kämppää fleecehuovasta kyhätyssä toogassa ja poltin niin paljon tupakkkaa, että keuhkosyöpä ja humppakuolema, sekä lusikkanurkka on taasen paljon lähempänä. Vittu.

ÄITI

Toinenkin syy unettomaan yöhön löytyy. Kusti kippasi luukusta helvetillisen kolinan, mainospinon ja normaalien laskujen joukossa kirjeen, joka veti hiljaiseksi. Keskisuomen-maistraatti. Mitä vittua kysyi mieleni? Mitä vittua kysyin minä ääneen fleecetoogassa, joka päälläni muistutin Julius Caesaria? Tämä vaati tupakkaa, sillä tiedän maistraatin lähestyvän vain kuolemantapauksissa, tai tilanteessa, jossa omainen on menossa siihen suuntaan. Kyse on äidistäni, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä 22 vuoteen, joka sekin oli hetkellistä, enkä ennen sitä hetkeä ollut häntä tavannut kuin silloin, kun hän synnytti minut. En usko että tuolloinkaan hirveästi kekustelimme ja faktahan on että hän poistui sairaalasta heti kun alapää oli kursittu läjään. Näin luin sosiaaliviraston papereista joskus 19 vuotta sitten. Hän palasi lopulta minut hakemaan tuhoisin seurauksin. Jälkiviisaasti voitaneen kyynisesti todeta, että olisi jättänyt sinne. Alkutaipaleeni olisi ollut hieman helpompaa.

Äitini on nyt 65 vuotias, eli ei mikään ikäloppu. Tosiasia kuitenkin on, ettei hän enää pysty huolehtimaan asioistaan, vaan hänelle etsitään edunvalvojaa. Maistraatti suosittelee julkista edunvalvojaa, josta olen osittain samaa mieltä, sillä pikkuveli-puolellani on hänen suuntaan eniten intressejä, joten asiassa täytyy ottaa hänen mielipiteensä huomioon. Homma menee vähintäänkin mielenkiintoiseksi. En ole ollut pienempään velipuoliskooni missään yhteyksissa yhtä pitkään aikaan kuin äitiinikään. Isoveli-puoleni tapasin joskus 15 vuoota sitten ja tämä on vain arvio, sillä vuodet juoksevat nopeammin kuin haluaisikaan, eikä tässä pysy oman ikänsäkään perässä ilman laskutoimitusta kaavalla: 2011-1972=39

Jännittää. Molempiin veljiin pitäisi ottaa yhteyksiä. Saattaa olla ettei pienempi veljeni halua olla missään tekemisissä kanssani, kun viimeinen näkeminen ei tapahtunut positiivisissa merkeissä, johtuen siitä että minun piti kertoa hänelle ettei ota elämäänsä samaa suuntimaa kuin minä aikanaan otin, sillä se pilasi suurimman osan nuoruudestani rikosrekisterin ja korvausvelvollisuuksien vuoksi. Isoveljeni taasen on erään mopokerhon liivimiehiä ja ottanut oman tiensä elämäänsä, jonka vuoksi katkoin tiedostaen suhteeni häneen, sillä tiedän sen elämäntavan johtavan ei mihinkään, paitsi ennenaikaiseen hautaan, jonne minulla ei enää ole kiirus.

Äiti. Niin. Koko ikäni aina tuonne 35 vuotiaaksi olin hänelle saaatanan katkera ja syytin häntä kaikesta. Tämä oli väärin ja AA ohjelman mukaan opin prosessoimaan tunteeni ja olen antanut anteeksi, sekä haluaisin pyytää häneltäkin anteeksi, jos hän kokee että olen häntä vastaan vääryyttä tehnyt, mitä kyllä olen. Mietityttää mikä äidillä on vikana, nuorella ihmisellä? Kaikesta tapahtuneesta ja menneistä huolimatta hän on äitini, eikä maailmankatsomukseeni kuulu sellainen ajatus, että kukaan joutuisi viettämään vanhuuttaan yksin, kuolemaan yksin, vailla että kukaan välittäisi. Tämä on mahdollista sillä tiedän hänen polttaneen sillat ja lapin perässään, kuten itsekin olen osittain tehnyt. Katsotaan maltilla mitä tuleman pitää. Maanantaina olen viisaampi kun saan maistraatista kiinni ihmisen joka asiaa hoitaa. Eilen hän ei ollut tavattavissa.

Lopuksi haluan kiittää vaimoani siitä loputtomasta tuesta jaa maltista, sekä ymmärryksestä minua kohtaan. Kello on nyt 06:15 lauantai aamuna ja kuulen hänen kääntyilevän sängyssä, koska häntä häiritsee tämä saatanan näpyttely, jonka aneeminen kaksisormijärjestelmäni aiheuttaa.

Kiitän myös raittiudesta, sillä ilman sitä minulla ei olisi mitään.

Kaikki kääntyy vielä parhain päin

2011-10-19T04:53:00.001+03:00

Heräsin taas 03:30 Unet jäävät melko vähiin. Haastena on saada tämäkin asia kuntoon mutta kai sitä pitäisi olla malttia mennä asia kerrallaan, vaikka ne mielestäni kulkevat käsi kädessä. Huomenna on kypäräkorjaajan viimeinen konsultaatio, Homma on muuttunut hovissa siinä määrin että jos hänellä joku suunnitelma on mielessään ollut, pitää se repiä palasiksi ja aloittaa uusiksi. Kaikki tämä tunnissa. Ei käy kateeksi. Cipralexin nosto kolmeenkymppiin oli selkeä virhe, vaikka sen hyväksi puoleksi voidaan kyllä laskea se että noston jälkeen olen ollut paljon pirteämmällä ja positiivisemmalla tuulella. Nosto aiheuttii kuitenkin hyponatremian joka ei varmasti kuulunut suunitelmiin. Cipralexia saatetaan joutua jopa vielä laskemaan, että vaara hyponatremiasta poistuisi.

Menee tämäkin kirjoitelma näihin lääkitys asioiden miettimiseen, mutta jos alkaa tympimään niin ei ole pakko lukea. Tästä linkistä pääsette jonnekin muualle jossa on jotakin ihan muuta: http://www.riemurasia.net/rasiatube/view.php?id=38266
Pitäisi siis löytää sellainen lääkkeiden ykseys, jossa paniikki / ahdistuneisuushäiriö pysyy halluxsa, unen laatu paranisi , eikä sivuoireita kuten hyponatremiaa tulisi vaan työkyky säilyisi, sillä se on minulle helvetin tärkeätä. Psykiarin mielestä hoitosuhdetta psyk-poliin ei tulisi katkaista. Noh sellaista sattuu.

Odottukset huomiselle? Ei suuria. Lääkitys kuntoon ja jos sen saaminen kuntoon kaikin puolin ottaa aikaa niin sitten ottaa. Ei tässä kiire ole mihinkään. Istutaan alas vaikka kerta viikkoon ja tarkistellaan annoksia kunnes ne on kohdillaan. Hoitava lääkäri on jatkoa varten nyt saatu ja hän teki sen mielellään, mikä on helpottavaa kyllä. Lääkärillä on paljolti kokemusta päihteiden väärinkäyttäjistä, joten ainakin se tulee menemään oikein. Toivon jatkuvaa konsultointia psykiatrilta vaikkapa kerta vuoteen tilanteen tarkistusta varten ja sen, että hoitooni lupautunut lääkäri uusii reseptit ilman sen kummenpaa arpomista mitä siihen psykpolilla liittyi. Täytyy kyllä olla kiitollinen näin toimivasta työterveydestä.

Elämä on jäänyt kaiken yllämainitun varjoon vaikka siinäkin tapahtuu asioita. Meillä yritetään tulla raskaaksi. Tämä tapahtuu panemalla, joka on kieltämättä alkanut jo tympimään koska se on kellotettua ja aikataulutettua puuhaa. Makuuhuoneeeseen ei enää lipsahdeta ja anneta luonnon viedä vaan tämä on lapsen tekemistä. Jos olisin tiennyt kuinka kova homma tässä on olisin saattanut jättää tekemättä. Romantiikka on kaukana silloin kun raskaaksi pyritään sillä kaikki pyörii kierron mukaan. Lasketaan vittu päiviä, tuijotellaan viivoja ja seistään päällämme jos se yhtään vain auttaa. Tämä olisi pitänyt tehdä silloin kun oli nuori mutta eipä olisi ollut tuohon aikaan puitteita, joihin pikkuinen mahtuisi. Nyt ne ovat kunnossa. Seksi. Niin. Onkohan minulla onnistumisen jälkeen enää haluja puuhasteluun, vai tuleeko tässä kiintiö täyteen:) Yli nelikymppiset kaverini ovat sanoneet että puuhaan kannattaa ehdottomasti ryhtyä, sillä jos lasta ei tuolloin ole tehty, puuttuu elämästä jotakin merkittävää.

Elämä ei ole kohdellut aina parhaalla mahdollisella tavalla, vaan olen joutunut raivaamaan tieni eteen päin aina uudestaan ja uudestaan. Kun palataan päiväjärjestykseen ja päästään taas pikakelaamaan lapsuuttani, nuoruuttani pystyy sieltä näkemään merkit jo ennalta, eli mihin sitä todennäklisesti päädytään. Ennusteet ja aavistukset siitä mitä tuleman pitäisi, eivät käyneet toyeen, mutta palataan siihen myöhemmin. Vanhat lukijat muistavat hyvin tarinani koska sen melkoisena möykkynä tänne oksensin. Tuolloin puuttui punainen lanka, ajatus, joka määräisi kirjoittamaani. Kaiken paskan tänne kaataminen, siinä möyryminen ja tuskastelu ei johtanut mihinkään, vaan minun piti kasvaa ihmisenä niin paljon että osaisin tulkita mitä paperille tulee.

Tällä hetkellä kaikesta huolimatta kaikki on ok ja menee hyvin. Asioita tulee eteen mutta täytyy muistaa että ne ovat vain asioita. Niiden kanssa on pärjättävä ja niitä on pystyttävä käsittelemään. Tunteiden ja asioiden, vastoinkäymisten, sekä onnistumisien huomaaminen käsittely, sekä onnistumisista iloitseminen on minulle vielä melko uutta. Opettelen elämään raittiina. Kohta kolme vuotta asia ovat levinneet käsiini ja ne on täytynyt huomioida, rakentaa taas ehjäksi. Kasvu minussa on valtavaa luokkaa ja on pakko myös hieman antaa itselleen tästä kaikesta kiitosta ja krediittiä.

Ainoa asia joka minua oikeasti tällä hetkellä pelottaa on positiivinen. Haluaisin todella kovasti isäksi mutta asiaan liittyy paljon kysymysmerkkejä. Sinä päivänä (joka toivottavasti tulee pian) kun ultraääni vahvistaa sen että isäksi tullaan olen varmasti onneni kukkuloilla, mutta samalla minua pelottaa kuinka kaikesta tulevasta selviydyn. Elämän painopiste tulee muuttumaan ja arvojärjestykset jäjestäytymään uudestaan. Kuitenkin tuskin maltan odottaa tuota päivää, joka tulee muuttamaan minua varmasti melkoisesti. Toivokaamme että tämä kaikki on mahdollista ja asiat sujuisivat luonnostaan ja normaalisti.

Raittiina edelleen josta kiitokset

Pettymys

2011-10-16T06:51:00.000+03:00

Perjantai, 14.10.11

Tässä on ollut tarkoitus pikakelata lapsuus ja nuoruus, mutta homma on jämähtänyt viimeisimpään vaiheeseen, eli sairastumiseeni. On olemassa paikka, jossa on ihmisiä joilla ei ole ollenkaan ongelmia. Se on Hietaniemen hautausmaa. Toinen lohduttava asia on että on vakavampikin sairaus kuin tämä. Elämä. Siinä kuolleisuus on 100%
Tämä teksti no kirjoitettu kahdeesa osassa, sillä ensimmäinen on brutaaliudessaan sitä luokkaa, ettei sitä onneksi tullut julkaistua.

Seinä. Harmaata betonia. Joka puolella eikä ulospääsyä ole. Minut tähän tilaan hoitanut taho kieltäytyi tänään hoitamasta asiaani enää. Ei kuulemma ole heidän ongelmansa, kun hyponatremia ei ole psyk-polin asia. pettymys on melkoista vähättelyä tunteista joita nyt käyn läpi. Masentaa ja vituttaa. Kumpaankaan minulla ei ole varaa. Nyt täytyy löytää lääkäri, joka on valmis pitkään projektiin ajaessaan lääkitykseni alas. Kierre on melkoinen, kun lääkityksellä hoidetaan paniikkihäiriötä / ahdistuneisuushäiriötä / masennusta, mutta sama lääkitys aiheuttaa hyponatremian. Hyvä. Kerrassaan mainiota. Tulen joutumaan tilanteeseen, jossa lähdetään aivan alusta. Lääkityksen alas laskeminen tulee aiheuttamaan vieroitusoireita, sekä pahentamaan paniikkikohtauksia. Mikäli lääkitystä ei lasketa alas ei hyponatremian oireista päästä eroon. Mahtavaa. Kummallista ettei lääkkeiden alasajon mielenterveyteen liittyvät haittavaikutukset ja niiden hallinta ole psyk-polin asia?

Mieli on musta. Voimattomuus asian edessä pistää vihaksi. Vituttaa tapella hoidosta kun on sairastunut. Jotenkin minun järkeeni ei mahdu ajatus, että kun sairastuu siihen ei saa hoitoa, vaan sellaisesta suoraan sanottuna kieltäydytään. Ehkä en ole vain tarpeeksi fiksu, koska en pysty järkeilemään asiaa samalla tavalla kuin kieltäytyvä osapuoli. Kovalevylläni ei ole tarpeeksi suorituskykyä.

Huomenna on työterveyden vuoro ottaa kantaa. Jos he eivät ota tätä asiakseen minulta loppuvat keinot.

"Vastoinkäymisten edessä alkaa voimat loppua. Kun lähtee menemään vituiksi niin kanssa menee oikein huolella. Vaatii melkoista ponnistusta näinkin positiiviselta ihmiseltä kahlata kaiken tämän paskameren läpi. Vaaranahan tässä on se, että palaa eräisiin tahoihin käämit ja sen jälkeen loppuu vastapuolelta hymyily."

"Verisenä hyhmänä jäljiltäni sairaalassa makaaminen ei tule olemaan hauskaa."

Yllä julkaisematon facebook päivitys, joka peuuntui ennen päivittämistä kun järki asteli mestoille. Päivitys olisi tullut AA-ryhmäni sivulle, ei julkiseen profiiliin, joka ei ole muutenkaan niin aktiivisessa käytössä kuin ryhmämme sivu. Se on vertaistukeni verkossa. Mahtavaa että se on olemassa.

Brutaali väkivalta. Tapa jolla joskus nuorempana hoidin ongelmat. Se pesii kaljuni alla edelleen nostelleen välistä rumaa päätään, kuiskien korvaani pirun lailla asiaansa. Väkivallan ilosanomaa. Pakko myöntää henkisellä tasolla mässäilevänsä ratkaisumallin ihanuutta. Jos sallitte niin julkituon pääni sisältöä esille? Sillä voisi olla parantava vaikutus. Jakamisella ja avautumisella.

"Liekit. Palavan auton savuava raato parkkipaikalla. Merkitään ilkivallan piikkiin, eikä tekijää saatu kiinni. Epäillään nuorisoa, joka ko kaupungin osassa on tehnyt samaa ennenkin. Puhelu jossa kehoitetaan varovaisuuteen. "Edessä on pimeä vuodenaika ja liukasta, joten pidä huoli ettet liukastu. Pimeällä kehoitan katsomaan olkapään yli. Puhelu katkeaa,"

"Tarkka sivupotku suoraan palleaan vie kyvyn hengittää. Potkun takana selvästi henkilö, joka on harrastanut budolajeja. Uhri kääntyy kaksinkerroin ja tämän liikkeen aikana polvi osuu kasvoihin ja murtaa nenän ja osan poskipäätä. Viimeisenä niittinä tulee tähdätty isku munuaisiin. Kipu on niin kova ja äkillinen että uhri menettää tajuntansa. Koko tapahtumaketju kestää alle kymmenen sekuntia. Uhri ei pysty huutamaan apua eikä liikkumaan. Tekijää ei tavoiteta. Taas yksi silmitön väkivallan teko Helsingissä."

Tapahtumien välissä kuukausia taukoa. Tapahtumia ei osata yhdistää toisiinsa. Helsinki. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Väkivalta rikokset ovat kasvussa ja ihmiset ovat huolissaan.

Sairasta. Onneksi ylläoleva kuuluu enää vain mustien hetkien verenmakuiseen mässäilyyn, joka tapahtuu pääni sisällä. Dialogi itseni mustan puolen ja kasvaneen nyt vahvana seisovan minäni välillä. Pelottavaa on se, että pimeä väkivaltainen minäni on kaivettavissa esiin, kunhan osaa painaa oikeista mielen napeista. En ole enää tuo ihminen, mutta se uinuu minussa. Historiaan mahtuu pitkä taipale Taek kwon do / Graw maga harrastusta, osittain kilpailumielessäkin. Kiihtyvyys nollasta sataan on tällä luonteeella nanosekunti, mutta onneksi rauhoittuminen tapahtuu parissa sekunnissa. Kiitos tästä kehityksestä AA-lle.

Sunnuntai 16.10.11

Kävin perjantaina työterveydessä ja asiat lähtivät etenemään. Hyponatremian oireet ajoittuvat jaksoon jolloin cipralex-annosta nostettiin 20 mg --> 30 milligrammaan. Voisiko syy olla tässä? Mahtava lääkäri, joka otti homman vakavastii ja asiakseen, lupasi myös ottaa minut potilaakseen ja katsovansa homman loppuuun asti. Ensi torstaina on psykiatrin viimeinen konsultaatio, jolloin otetaan varmasti kantaa pidemmällä aikavälillä lääkitykseeni. Vihdoinkin, sillä olen sitä viimeiset viisi vuotta pyytänyt.

Kova hinku olisi päästä kaikesta lääkityksestä eroon, mutta se ei taida olla realistista. Ahdistuneisuus ja masennus ovat pitkäaikaisia elämänkumppaneita, vaikka paniikkihäiriötä oppisi hallitsemaankin. Jos tässä nyt jotakin voisi vielä toivoa olisi se unien pituus. Tässä tätäkin kirjoitellaan neljän ja puolen tunnin unet takana. Aamuyöstä on siis muodostunut sieluni maiseman tulkinta hetki, mutta miileuusti tämänkin hoitaisi päiväsaikaan, kuten normaalit ihmiset.

Ihminen otetaan hoidettavaksi ja reseptit uusitaan automaattisesti, mutta kontrollointi puuttuu eikä lääkkeiden vaikutuksia pitkällä aikavälillä tarkkailla verinäytteistä. Melko huolestuttava ilmiö. Psykpolilta saa lääkkeet ja se on tilanne johon siellä pyritään. Tämän jälkeen kädet voi pestä ja katsella muualle. Olen varmasti yksi niistä harvoista jotka ovat hakeneet sieltä hoitoa ja käynyt samalla töissä, elänyt normaalia elämää. Minusta tuntuu että kunnolla syrjäytyneet saavat helpommin asiaansa eteen päin. heillä ei ole halua toipua vaan tarkoitus on hakea napit ja pysyä pöllyssä. Psykpolilla tämä mahdollistetaan. takaisin elämän syrjään kiinni haluavat ovat kuollutta painoa josta halutaan päästä eroon. Ei ole oikein vaatia hoitoa sitä silmällä pitäen että toipuisi sairauksistaan, vaan pitäisi tyytyä siihen stabiilin tilanteeseen jonka vastapuoli, eli hoitava taho tarjoaa.

Malmin psykpol ja koko sen henkilökunta: Haistakaa vittu ja pysykää kaukana. En toivota teille mitään positiivista jatkossa ammatissanne, enkä henkilöinä muutenkaan. Lähes onnistuitte pilaamaan elämäni, mutta onneksi osasin hakea apua muualta. Menkää itseenne ja hankkikaa jostakin selkärankaa, ammatillista ylpeyttä, sekä ammattitaitoa. Suksikaa koko porukka vittuun.

Sekavaa höpinää ja hämmennystä

2011-10-12T05:30:00.000+03:00

Ensimmäinen elämään eksynyt alkoi 2006 ja loppua en tarkalleen muista. Silloin teitä oli 36 000 eri ip;osoitetta jotka olivat sivuilla vierailleet. On siis todella lähdetty tällä kertaa nollasta mikä on hyvä asia. Vanha blogini oli tuskaista katkeruuden vuodatusta vailla itsetuntemuksen häivääkään. Se oli oikeastaan kaunalista henkilöistä ja asioista jotka olivat olleet edesauttamassa alkohilsoitumistani. Tapani lähestyä aihetta oli väärä mutta lausuttakoon sen blogin puolustukseksi erilaisuus. Tekstit tulivat kyllä tunteella paperille, tai ne oikeastaan oksenettiin möykkynä esille mutta itsetuntemukseni vähäisyys ei riittänyt kirjoitelmieni taustalle näkemiseen, diagnosointiin ja erittelyyn. Luulen että teksti ovat minulla jossakin, vaikka blogin kyllä hävitin interinwebistä perusteellisesti. Tuohon vajaaseen pariinsataan lukijaan joka laskurissa näkyy mahtuu varmasti jokunen "vanha" lukija ja jos teille on jäänyt mieleen joku teksti minkä haluaisitte uudelleen julkaistavan niin laittakaa viestiä kommentti-osioon.

Keskiviikko aamu ja kello on 04:00 iän mukanaan tuoma paikkojen pitämättömyys, eli yöllinen kusella juoksu on tosiasia. Kohta on edessä sitten virtsakivet, erektio-ongelmat ja vaivaiskoti, jossa ollaan sitten vaipoissa paskat housussa niin lääkittynä, ettei ymmärrä olevansa toinen hauta jalassa. Jatkan toki blogia tuolloinkin niin napeissa ja kuola leuasta valuen, joten hieman malttia niin teksteissä alkaa olla sitä iän tuomaa viisautta aivottoman jokelluksen muodossa. Suhteellinen teoria ajasta on kusetusta, valhetta ja paskapuhetta. Vuodet lähtevät menemään kolmenkympin jälkeen nopeammin kuin pysyy perässä. Kun joku joskus kysyy kuinka vanha sitä on, niin joutuu jumalauta laskemaan kun ei muista. On tullut vanhaksi ja dalmatia on iskenyt jo kyntensä sinuun, joka alkaa siis näkymään siitä, ettei muista ikäänsä. No monet eivät risteilyillä ja työmatkoillaan muista olevansa naimisissa, kihloissa tai parisuhteessa, joten on se perkeleen hämmentävää sitten herätä sen ihan vieraan mirkun / adoniksen vierestä. Elämä on perkele. Samaten harhailtuasi puolitoista tuntia ostoshelvetin parkkikellarissa hätääntyneenä onko se tojotan paskasi pöllitty, kun ei meinaa löytyä on varhaisdalmatian yksi esiintyvä muoto. Kun olet lopettanut homman turhana löydät romusi ja ilahdut siitä, ettei se tänäänkään kenellekään rosvolle kelvannut. Tosin kotona huomatessasi pakaste-eineksien olevan suorastaan kuumia alkaa kiitollisuus karisemaan. Elämä perkele. On sillä huumorintajua.

Ihoni alla pesivät tällä hetkellä: Paniikki-ahdistuneisushäiriö, masennus joka on kyllä nyt pysynyt poissa, Alkoholismi ja kusipäisyys. Viimeisin tulokas eli hyponatremia kramppeineen on päälimmäisenä ja hankaloittaa elämää arkitasolla kyllä paljon. Rustasimme vaimon kanssa kramppi-kalenterin, johon merkataan krampit ja niiden voimakkuus yhdestä viiteen tähteen, kuten hotellitkin. Mitä rankempi tähti lukema, sittä luksuksempi kramppi. Kaunista. Krampit ovat joka päiväisiä ja riippuvat rasituksen määrästä. Työni on kiireistä sekamelskaa jonka aallonharjalla tulisi juosta että pysyisi perässä. Ei onnistu enää ja ihailenkin työnantajaani paljon, koska tänään esimieheni kantaa minulle karsitun, kevennetyn työnkuvan. Palkka toki pysyy samalla huikealla tasolla. Tilinauhassani on paljon nollia. Voivat ne olla o-kirjaimiakin mutta saatana paljon niitä on.

Homma etenee seuraavasti. Absenor - cipralex yhdistelmä tullaan ajamaan alas, eikä se käy äkkiä. Tämä tulee aiheuttamaan paniiki-ahdistuneisuus kohtauksien pahenemista, fyysisiä vieroitusoireita ja näitä vallan ihania kramppeja. Veriarvoja tulee kytätä haukan lailla ja elättää tilannetta sen mukaan. Lääkkeistä luopuminen tarkoittaa rinnalle vieroitushoitoa kemiallisesti, eli lääkkeitä. Ihanaa. Pillastuttuani puhelimessa malmin psykpolin suuntaan on lääkärini nyt sitten vaihtunut. Pillastuin. No en nyt ihan mutta mylvin puhelimeen jonkin verran kovempaa hoitajan ehdotettua, että tämän minulle väärän lääkityksen määrännyt lääkäri soittaisi minule päin ja saisimme pohjustettua asiaa? Hä? Toisin sanoen hän olisi halunnut minun tekevän ilmoituksen että kuules, en halua jatkaa kanssasi, koska välissämme on kuilu, jota voi kutsua luottamuspulaksi. Pohjustamiseni olisi ollut sen luokan avautuminen, että on huomattavasti parempi etten sitä tehnyt, sillä silloin olisin pillastunut ja kun se tapahtuu, ei vastapuolella ole enää hauskaa.

Kun ensimmäisen kerran kramppasin, tuli pelko että oliko tämä nyt sitten tässä. Potkaisenko lusikan nurkkaan? Tämän jälkeen tuli hämmennys ja asian sisäistämisvaihe, jossa koko paska piti prosessoida kovalevylläni, joka otsan takana junnaa. Sitten tuli helpotus, että henki ei mennyt. Tämän jälkeen viha ja katkeruus.Vihaa ja katkeruutta työstän edellee, eikä mene kovinkaan kauan että olen jättänyt ne taakseni. Jäljelle jää kysymysmerkki, iso sellainen jota katselen ylöspäin koska olen hämmentynyt tulevaisuuteni suhteen.

Kaikesta edellisestä selviän, sillä olen selvinnyt niin paljosta muustakin. Rakastan työtäni kuten vaimoanikin ja AA-ssa on sellainen tukiverkosto, perheeni, jossa ovat todelliset ystävät, joiden avulla mennään läpi vaikka kuinka vastaan tuulisi. Minulla on myös uskoni siihen, että tässä käy juuri niin hyvin kuin olen ansainnut. Asiat ovat asioita ja ne selviävät aina tavalla tai toisella. Lopulta jätän kaiken taakseni vain yhtenä vastoinkäymisenä elämäni varrella. Huomaan olevani voittanut jälleen. Kuten olen voittanut vastoinkäymiseni ennenkin.

Raittiina edelleen, josta olen aidosti kiitollinen.

Epikriisi

2011-10-07T08:19:00.000+03:00

Torstai aamu. Vasen jalka oli krampannut koko yön ja aamulla se tuntui veltolta, voimattomalta. Menin tottakai töihin, kuten kaikki tunnolliset alkoholistit. Se on meidän perisyntimme. Töissä paras ja luotettavin ystäväni, työtoverini otti minut puhutteluun ja huomautti että ”olet melko väsyneen näköinen ja naama on hieman turvoksissa. Tutkin eilen illalla asiaa ja tulin tulokseen että kun sydänkin on lihas, voi se krampata samalla tavalla kuin muutkin lihakset. Minusta olet nyt väärässä paikassa ja sinusta pitäisi ottaa heti uudet veriarvot ja sydänfilmi. Tilasi johtuu selkeästi lääkityksestäsi, joka minun mielestäni tulisi laskea nopeasti alas, kuten veriarvosikin, mutta tämän kaiken pitää tapahtua kontrollissa, jossa mahdolliset haittavaikutukset ammutaan yksi kerrallaan alas. Nyt lähdet työterveyteen ja sieltä todennäköisesti päivystykseen. Tämä ei sinällään ole kimmo mikään pyyntö, vaan vahva kehoitus koska olen periaatteessa esimiehesi.”

Arvostan kyseistä ihmistä todella korkealle, enkä tuskin osaa koskaan häntä tarpeeksi kiittää. Mutta jos joskus tulee tilanne, että asiat on toisin päin tulen tukemaan häntä kaikin mahdollisin tavoin ja huolehdin varmasti hänen hyvinvoinnistaan. Loppuun asti.

Työterveydessä nokka tuhisi tasan kaksikymmentäyksi minuuttia ja lähete meikun päivystykseen oli kourassa. Upea lääkäri, vaikka kuopiosta olikin peräisin.

Meikku, päivystys.

Odottelin sielläkin korkeintaan puoli tuntia, joka on melko hyvin, kun ajatellaan että ovesta tuodaan sisään ambulansseilla kuolevia kerran kymmenessä sekunnissa. Arvoni olivat kai sen verta vakavat, että menin melko kärkipäähän hoitoketjussa, joka muuten toimi kuin unelma. Olen kovasti kiitollinen koko henkilökunnalle, jos vaikka joku teistä sattumalta tätä sattuisi joskus lukemaan. Nopean haastattelun jälkeen olin vaimoni kanssa osastolla, minä sairaalapyjamassa vaimoni ei. Ei sillä etteikö hän olisi aivan yhtä viehättävä sekin päällään. Kuolevien virta aiheutti odotusta, joka oli kohtuullinen huomioon ottaen sen, että siellä on helvetillinen sutina ja henkilökuntaa varmasti liian vähän. Varsin nopeasti tuli ensimmäinen lääkäri haastattelemaan. Suljettiin pois mahdollisuus että kyseessä ei ole alkoholista johtuvat krampit, koska papereissa luki että olen toipuva alkoholisti. Toinen seikka on psyykkinen, jonka koen sellaiseksi joka loukkaa hieman minua ja oikeuksiani potilaana. Paniikkihäiriö historia ja sairaus aiheuttaa aina todella realistisia tuntemuksia, kuten sydämen rytmihäiriöitä. Se mikä hieman minua loukkaa on se, että menen minne tahansa, minkä takia tahansa, ei minua meinata ottaa vakavasti, vaan aina uskotaan oireiden olevan psyykkisiä . Ei todellisia, eli siis elimellisiä. Ensimmäisen lääkärikontaktin jälkeen odotusta osaltani helpotti se, että nukuin pois univelkaa joka oli tämän kanssa kamppaillessa kertynyt. En ole koskaan ottanut tehokkaampia päikkäreitä kuin siellä, koska tiesin että tapahtuisi mitä tahansa, olisi apu enemmän kuin lähellä. Heräsin kahteen otteeseen kun minusta otettiin kymmenen putkea verta ja se sydänfilmi. Tuntui että verta otettiin ihan tarpeeksi. Niin paljon että sillä voisi laavastaa seuraavan suuren sotaelokuvan kohtaukset, joissa laitetaan sitä saatanan verta pakkiin toden teolla.

Verhoilla eristetyt vuodepaikat eivät ole yksityisyyden kannalta parhaita mahdollisia, mutta aseptiikan kannalta avattavat kopit eivät olisi hygieenisesti parhaita mahdollisia. Väkisinkin kuuli mikä naapureilla oli vaivana. Itseäni alkoi vaivaamaan se, että menenkö nyt liiankin kanssa edelle, kun vierustoverilla tuntui olevan suurempi hätä. Elämän hauraus oli käsin kosketeltava ja ainoastaan turvallinen ympäristö ja tieto siitä että vaimo on vieressä piti paniikkikohtaukset poissa. Mitä helvettiä tekisinkään ilman vaimoani? Tuskin olisin psyykkisesti terveenä, vaan tällä historiikilla laitoshoidossa. Rakastan häntä suuresti, enkä varmasti tuo sitä koskaan tarpeeksi esille.

Potilaalle tehty maksansiirto -92. Voimakasta kutinaa koko vartalon alueeella. Tilanne pahentunut viimeisen kahden kuukauden aikana. Kaksi vuorokautta ollut todella pahana. Helvetillinen liuta lääkkeitä. Ongelmat varmasti suurempia kuin minulla. Päiväunieni aikana potilas oli kadonnut. Todennäköisesti osastolle.

Potilaalla syöpä. Sytostaattihoidossa. Mikään ei pysy sisällä ja voimakasta oksentelua lauantaista asti.

Hän jäi osastolle kun minut kotiutettiin. Varmasti viimeinen sairaalakeikka tällä ihmisellä. Veikkaan syöpäklinikkaa ja saattohoitoa. Anteeksi että olen olemassa.

Syöpäpotilaan puoliso kritisoi tuntikausia putkeen koko hoitohenkilökuntaa, puitteita, muiden menemistä heidän asiansa edelle. Kritiikki oli heidän odotus aikansa vuoksi aiheellista, muuten ei. Syöpäpotilas ei tarvitse negatiivisuutta ympärilleen, eikä puolison kovaääninen kritiikki helpota yhtään heidän tilannettaan. Syyttely ja sormella osoittelu ei vie asioita eteen päin. Luulen että he eivät ymmärtäneet tilannettaan, että hoitohenkilökunnalla ei ensihoidon jälkeen ollut heidän kohdallaan enää kauhea kiire, koska keikka jäisi varmasti viimeiseksi. Puolison muutama kommentti pisti jo hieman vihaksi.

Mitä vitun hoitoa tämä tämä on? Miksi taas otetaan keuhkokuvat koska viime viikolla viimeksi otettiin? Saavat hoitaa sinut siihen kuntoon jossa olit kaksi kuukautta sitten. Sitä ennen täältä ei lähdetä pidän siitä huolen. Kun minut kotiutetiin kuului verhon takaa että niinpä tietysti. Meinasin oikeasti pyytää anteeksi että olen syntynyt, hengitän heidän happeaan ja vien heiltä kaiken sen huomion jonka hoitohenkilökunta minuun käytti. Olisi ehkä pitänyt mainita että keuhkokuvat otetaan siksi, että sytostaattihoidossa keuhkoihin kertyy vettä. Siitä johtuu myös jatkuva oksentelu.

Rakkaus

En olisi tässä ilman vaimoani. Hän on ollut lukemattomat kerrat mukanani sairaalassa, niin juovana aikanani kuin muissakin asioissa. Hän on seissyt rinnallani vahvana ja tukenut minua, pitänyt huolen että saan hoitoa ja tarjonnut sitä hellyyttä ja lämpöä jota sairas ihminen tarvitsee. Ainoa tapa kiittää on pysyä raittiina. Raittiina voin olla hänelle aviomies, tuki ja kuuntelija. Avioliiton lisäksi hän on paras ystäväni, joka tuntee minut läpikotaisin. Rakastan sinua todella paljon.

Lopuksi

Elämän hauraus on käsitettävissä vasta sitten kun sairaus osuu omalle kohdalle. Olen sairastanut pitkään ja lista sairauksista on pitkä, kuin raamatun epilogi. Ensimmäistä kertaa fysiikkani todella romahti ja sen kanssa eläminen nyt viimeisen viikon aikana on ollut todella rankkaa. Uskomatonta mutta koko tämän ajan olen hallinnut paniikkihäiriötäni, enkä ole antanut sille yliotetta itsestäni. Tuntuu uskomattomalta että tämä on mahdollista. Miten minusta on tullut viimeisen muuaman kuukauden aikana näin vahva? AA-n ja oman korkeimman voimani kautta. Vakaumukseni mukaan, joka on oman näköiseni uskon olevani turvassa siksi, että minulle on varmasti käyvä niin kuin on minun kohdallani tarkoitettu. Minun ei voi käydä huonosti. Jonakin päivänä jätän tämän maailman, mutta uskon tuonpuoleiseen. Sitä minkälainen paikka se sitten on ei minulla ole käsitystä, mutta tuskin se pahempi paikka on kuin tämä.

Meidän kaikkien tulisi muistaa ajan rajallisuus. Elämä on lyhyt pyrähdys joka on nopeasti ohi. Kohtalo on ennalta määrätty ja jokaiselle on käyvä kuten on määrätty. Jonakin päivänä joka voi olla nopeammin kuin me luulemmekaan voi kaikki olla ohitse. Sitä ennen pitäisi yrittää elää siten, että ei jää mikään harmittamaan. Lopun hetkellä on liian myöhäistä muuttaa kurssia, vaan se pitää tehdä vielä kun meillä on aikaa, jonka pituutta emme voi etukäteen tietää.

Elävänä, raittiina, kiitollisena. Kaikki edellinen vain luojan armosta.

Katkokävelyä, Ote sairaskeromuksesta osa II

2011-10-06T05:30:00.001+03:00

Klo 04:01 Ei nukuta, eikä ole nukuttu pariin yöhön. Huoli painaa. Elämä on sanovat. 30 v jälkeen alkaa alamäki.

Katse suuntautuu ulos ikkunasta. Katulampun oranssi valo muuttaa maisemaa mattamaiseksi, karuksi. valon vaikutus riisuu maiseman alastomaksi ja paljaaksi, herkäksi ja satumaiseksi. Mänty seisoo valokeilassa yksinään kuin minä nyt ajatusteni kanssa. Mielessä käy, että tuosta saisi julmetun hienon valokuvan, mutta kamera pysyy laukussaan, kaapissa, visusti. Hetken sitä miettii että nämä ovat niitä pieniä sekunteja, joita ei saisi kuvaajana hukata. Ei motivoi, tai liikuta. Dokumentti jääköön ottamatta. Vitut minä jaksa. Roope istuu ikkunalaudalla koipi kohti kattoa ja peseytyy. Kissa siis. Mietin kissan notkeutta ja sulavaa kropan hallintaa. Käy mielessä että lieneekö notkeampaa eläintä kuin kissa? Roope antaisi hienon kolmilotteisuuuden kuvaan. Voisi tarkentaa joko kissaan jolloin kuvasta tulisi utuisen tuntuinen oransseine maisemineen, tai mäntyyn jolloin kissa jäisi etualalle hahmoksi, joka antaisi kuvalle melkoisen säväyksen. Ei jaksa, eikä huvita. Väsyttää ja vituttaa yhtä paljon. Saamattomuus ja alakulo eniten.

Kävelin viikon alussa 900 m dösäpysäkille. Matkalla piti pitää kolme kolmen minuutin pituista taukoa. Jalat kramppasivat ja menivät maitohapoille, eivätkä jalkojen lihakset rentoutuneet vaikka kuinka yritti. Kipu tuli viimeisellä tauolla kuin nyrkki vasten kasvoja. Se löi tajuntaan sellaisella voimalla, että silmissä näkyi tähtiä, heikotti ja pyörrytti. Kyynel tuli silmään silkasta kivusta. Epäusko iski tajuntaan. Mitä vittua nyt tapahtuu? Huomasin jälkeen päin että kivun iskiessä olin purrut hampaat yhteen niin lujaa, että kasvolihakset olivat kipeytyneet leukojen lihasten alueelta ja takimmaisia hampaita pakotti. Mielessä kävi että oliko tämä tässä? Ambulanssi? Veritulppa? Aivojen palattua kiertoradalta ymmärsin että olisin historian ensimmäinen henkilö, jolla veritulppa iskisi molempiin alaraajoihin samaan aikaan.

Loppumatka meni tuskassa jalat puupalikoina. Olen tällä hetkellä fyysisesti elämäni parhaassa kunnossa. Yhtäkkinen romahtaminen säikäytti. Dösämatka töihin ottaa 50 minuuttia, jonka aikana jalkojen lihakset eivät rentoutuneet ollenkaan, vaikka yritin niitä hieroa. Mieleen ei tietenkään edes tullut, että tässä ei taida olla työkuntoinen, mutta terveydenhuollon ammattilaisena tiesin että tämä olisi lyhyin matka lääkäriin. Työsuhde-etu, joka on auttanut minua monesti kaikissa tilanteissa, kun elämä on tarjonnut huonointaan.

Hyponatremia. (alhainen veren natrium) Lievä hyponatremia on aika yleinen vaikeissa sydän- ja munuaissairauksissa, eikä siihen yleensä liity mitään oireita. Jos veren natriumpitoisuus laskee alle 125 mmol/l, alkaa esiintyä väsymystä, voimattomuutta, päänsärkyä, pahoinvointia ja lihaskramppeja. Jos natriumpitoisuus pienenee vielä vähäisemmäksii (alle 120 mmol/l), alkaa esiintyä lihasheikkoutta, yleistä kouristelua ja sekavuutta. Tavallisimmin hyponatremia johtuu veden liiallisesta kertymisestä, joka liittyy vesihormonin vaikutuksiin. Aivolisäkkeen erittämä vesihormoni (vasopressiini, antidiureettinen hormoni) vähentää munuaisissa veden erittymistä, jolloin vettä jää tavallista enemmän elimistöön. Vesihormonin eritys voi voimistua monesta syystä. Voimakas pahoinvointi tai kipu lisää sen erittymistä, jolloin hyponatremian vaara suurenee. Joissakin sairauksissa vesihormonia erittyy liikaa. Myös eräät lääkkeet lisäävät vesihormonin tuotantoa tai voimistavat sen vaikutuksia munuaisissa.

Lähde: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00858

Veren p-ck arvo (Kreatiinikinaasi) : (Miehet: 18–49 vuotta 50–400 U/l (yksikköä litrassa)

Lähde: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=snk03141

Eli arvon pitäisi olla max 400 ja minulla se on 1886, joten on hieman kohollaan. Lääkärini mukaan tuossa 800 korvilla alkaa joillakin ihmisillä olla edessä tilanne, ettei ilman kyynärsauvoja liikoja kävellä. Kuten ylempänä totesin, olen elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa, joten siksi tässä vielä kävellään ja käydään töissä. Kaikesta huolimatta mitä olen tännekin vuodattanut, niin uskon olevani myös henkisesti tällä hetkellä voitolla. Itsetunto ja itsensä tuntemus ei ole koskaan ollut tällä tasolla. Huoli on kuitenkin kova, sekä pelko. Vaatii melkoisesti henkisiä voimavaroja, ettei anna itsensä joutua paniikkiin, jossa somaattinen kropan tutkiminen johtaisi melko varmasti sairaalaan ja päivystykseen, joten pakko antaa itselleen hieman krediittiä.

Syytä on vaikea tietää vielä, ennen kuin kontrolliaika on ollut ja arvoja tarkisteltu uudestaan. Todennäköisin syy on lääkitys, jossa cipralex ja absenor ovat sellaisia jota saattavat nostaa ko arvoja. Eli vikaa on kahdessa paikassa. Minua hoitaneessa tahossa, jonka olisi pitänyt jatkuvasti tarkkailla arvoja, sekä itsesssäni kun tiesin tämän itsekin. Sitä on kuitenkin ihminen molemmissa päissä ketjua, joten on helppo antaa uskoa siihen, että hyvinhän tässä menee. Annostukseni on kuitenkin niin iso, että nyt akuutisti minua hoitanut lääkäri totesi annostuksessa olevan ehkä hieman liikaa. Lääkkeet vaikuttavat munuaisten toimintaan, jotka säätelevät kehon nestetasapainoa, joka on nyt siis häiriintynyt. Munuaiset ovat herkkä paikka, joten toivotaan ettei pysyvää haittaa ole syntynyt.

Kuollut mies kävelee

Olen kuollut henkisesti moneen otteeseen ja aina noussut takaisin kummittelemaan. Voisin olla kuollut useiden läheltä-piti-tilanteiden vuoksi juoma-aikojen juoksuhaudoissa. Vittu tässä sätkitään. Turha on tulla minulle elämänkään vittuilemaan, sillä minä katson kortit aina loppuun asti ja nyt tarkoitan sitä, että kaikki keinot ovat käytettävissä. Vastapuoli ei ole vielä koskaan ollut valmis katsomaan viimeistä kättä. Minä olen ja siksi tässä vielä kärvistellään. Joskus elämä, tai joku muu saattaa katsoa viimeisenkin käden, mutta olen valmiina. Antaa tulla vaan, sillä aina olen kävellyt paikalta itse pois. Jos käy toisin päin, niin olen lähtenyt saappaat edellä. Sille on vastustajankin annettava arvoa.

Lopuksi

Olen turvassa, sillä se jumala joka minua suojelee antaa minulle juuri sellaisen kohtalon kuin olen ansainnut. Ilman AA-ta en olisi tässä uskossa, joka on minun näköiseni. Sillä ei ole mitään tekemistä raamatun kanssa, vaan minun jumalani on meissä kaikissa. Kaikista ihmisistä huokuu jotakin. Toisista myötätuntoa ja toisista vihaa. Suurimmasta osaa huokuu inhimillisyys ja toisista välittäminen. Juuri tässä edellä mainitussa on minun jumalani. Hyvässä tahdossa ja inhimillisyydessä, rakkaudessa, välittämisessä, hellyydessä, sekä sydämessä.

Launeen lasten psykiatrinen osasto

2011-10-02T08:33:00.000+03:00

Aamuyö. Vaimo ja kissat nukkuvat. Omaa aikaa rauhoittua, tutkia itseään ja pyytää voimia päivälle. Laittaa räpylät hetkeksi ristiin ja kiittää että sai herätä raittiina. Suuri kiitollisuuden tunne menee lämpinä aaltona läpi vartaloni. Kaikki voisi olla toisin, voisin olla tuolla josssakin vielä juomassa, jos olisin hengissä. Lämpöpatterit humisevat ja muita ääniä ei kuulu. Hyvä hetki maalaamiseen. Sielunmaisemien maalaamiseen. Maisema alkaa hahmottua mielessäni. Tyhjä kangas alkaa saada värejä, muotoja.

Launeesta on päälimmäisenä muisto hylkäämisestä. Psykiatri puhuu inhalaatio-ahdistuksesta, jonka ajatus lienee se, että olen saanut katkonaista läheisyyttä, jonka jälkeen minut on laitettu pois käsistä. Pitkäaikainen lämpö aikuisen ja lapsen väliltä puuttuu. Kuva pois kaartavasta keltaisesta autosta on syöpynyt verkkokalvoilleni. Sadat kerrat odotin tuota autoa minua hakemaan. Se ei koskaan tullut. Isoäidilläni ei riittänyt voimat minun, vilkkaan lapsen kanssa, enkä minä voi häntä siitä syyttää, enkä myöskään tuntea katkeruutta. Katkeruutta tunnen ehkä siitä etttä minut hylättiin, kertomatta mitä tapahtuu. Sen voi tehdä aika pienellekin lapselle. Selittää, että mitä nyt tapahtuu.

Laune osoittautui melko hirveäksi paikaksi. Meitä oli melko paljon, niin tyttöjä kuin poikiakin. mummoni hylkäsi minut Launeelle siinä vaiheessa kun olin menossa neljännelle luokalle. Mummolasta ja sen ajan koulusta eli kolmesta ensimmäisestä luokasta ei ole juuri muistikuvia. Jännä miten vuodet vain katoavat johonkin, kuten katoaa lapsuuskin, eikä se tunnu hyvältä. Launeelta oli tarkoitus siis käydä kouluakin. Asuimme kuuden hengen huoneissa, tai koppeja ne olivat. Parvisängyt oli rakennettu siten lomittain, että huoneen päädyssä sängyt menivät limittäin. Muutoin siihen koppiin ei kuutta lasta saisi tungettua. Ikäjakauma oli siis suuri, kun huoneissa oli vanhempiakin poikia.

Rääsyläinen

Muistan kuinka koulumatkat ja koulu yleensä oli suurta myrkkyä. Pakollinen ulkoilukin oli myrkkyä, sillä niin koulussa, tai laitoksen pihalla kävivät ns normaalilapset haukkumassa meitä rääsyläisiksi. Se mikä oli muotia 60 luvulla ei ollut sitä enää 70 luvun lopussa, 80 luvun alussa. Muistan aina kun vaatteitani pilkattiin ja niille naurettiin. Laitoksen vaatteita ei kai juuri uusittu, Se mikä oli ehjää oli vielä käyttökelpoista. Muistan rakennuksen pitkät käytävät, ruokailuhuoneen, peuhahuoneen ja terapiahuoneen. Terapiasta muistan jotakin. Siellä oli vesiallas johon laskettiin vesi. Sitten siinä uitettiin niitä saatanan kumiankkoja ja laivoja ynnä muuta sellaista. Terapeutti kyseli leikin ohessa. Kaipa se siitä jotakin viisastui mutta itse en ainakaan.

Keinoja joilla lapsia laitettiin ruotuun ei sallittaisi tänä päivänä, vaan niistä nousisi iso kohu. Lapsia sidottiin sänkyihin ja tuoleihin. Eräs tyttö joka sai jatkuvia raivokohtauksia hiljennettiin tabascolla. Lapsia lääkittiin, sillä muistan aamu ja iltalääkkeet. Raivoavat ja kohtauksia aiheuttaneet lapset olivat seuraavana päivänä lauhkeita ja raukeita. En saanut raivokohtauksia vaan ikävöin. Itkin paljon isoäitini perään ja aina kun ohi meni paloauto pillit päällä, tai ambulanssi, niin pelkäsin että mummolleni on sattunut jotakin. noina harvoina kertoina sain soittaa mummolleni, varmistaa että kaikki oli ok. Yhteyksiä ulkomaailmaan ei ollut, kuten ei ollut silloinkaan kun asuin mummolassa. Kasvatin itselleni melkoisen suojamuurin joka vielä nykyäänkin on olemassa, vaikka sitä kivi kerrallaan purankin.

Papereiden mukaan siirryin viidennellä sitten tarkkailuluokalle. En sopeutunut normaaliluokkaan ja minulla oli suuria vaikeuksia pärjätä muiden oppilaiden kanssa. Matikka meni kertakaikkiaan huonosti. Tarkkailuluokalla saisin olla pienemmässä luokassa jolloin opettajalla on suurempi mahdollisuus keskittyä yhteen oppilaaseen. Tämän lisäksi sain matikkaan tukiopetusta mutta eihän se auttanut. Tein myöhemmin ysillä sitten seiskaluokan matikan. Tarkkailuluokassa oli yksi suuri huono puoli, joka tulisi vaikuttamaan loppuelämääni. Luokka oli toteutettu luokattomalla järjestelmällä eli ala-aste ikäiset olivat sekaisin yläaste ikäisten kanssa. Roolimallit olivat siis varsin huonot. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.

Launeen aika on katkonaisena filminä päässäni. Sen kehityksessä ruutu sieltä ja täältä on niin epäselvää ettei se toistettuna pyöri kuin katkonaisesti. Laune oli todella laitosmainen sanan varsinaisessa mielessä. Jos olette olleet sairaalassa vierailulla teille tulee kokemus siitä erikoisesta tuoksusta joka siellä on. Laune pitkine käytävineen, nuhjuisuuttaan oli juuri sitä. Vessat olivat kylmiä isoja joukko-suihuja, joisa ei ollut väliseiniä. Itse vessanpöntöt olivat rivissä vailla väiseiniä, yksityisyyttä. Keittiö oli ruokalamaisuudessaan jatkumoa tälle kaikelle. Ei värejä, vaan loputtomiin valkoista.

Kapina

Olin pitkään uhri omanikäisteni seurassa mutta tähän tuli muutos kapinan muodossa, enkä enää suostunut olemaan uhri. Aloin tappelemaan kaikki aminua kiusanneita vastaan avaihtelevalla menestyksellä. Muutos tapahtui nopeasti minussa ja huomasin herättäväni tällä pelkoa ympäristössäni ikäisteni joukossa, sekä kunnioitusta luokkani yläluokilla olevien keskuudessa. Muutos huomatiin launeella ja minut siirrettiin yksityishuoneeseen talon toiseen päätyyn. Olimme sosiaalisesti sopeutumattomia ja vaikka kaikkia pakkokeinoja minuun kokeiltiin oi lopussa aina tunnustettava etten taivu muiden muottiin. Keksittiin ratkaisu. saisin siirron perheryhmäkotiin jossa sosiaalisten taitojeni toivottiin paranevan. Niinpä siirryin pienempään kuntaan lahden läheisyyteen ja pienempään yksikköön mitä lasten määrään tuli. Siirryintäten myös tarkkailuluokalle pienempään kuntaan ja tällä kaikella toivottiin olevan minua sosialistava vaikutus. Laitostuneen lapsen siirto smanlaiseen ympäristöön ei kuitenkaan minua juuri sosialistanut.

Kun luin sossun papereita ja matkaani laitoksesta toiseen katkeroiduin melko paljon. Eniten ehkä jatkuvan paikoista toiseen siirtelyn vuoksi koska en näe siinä mitään hyvää. Minut oli aina helppo heittää pois kun minuun kyllästyttiin. Olin kuin räsynukke jota sai viskoa vailla mitään tunteita. Tähän loppuun on hyvä todeta, että launeella diagnoosiksi tuli ylivilkkaus. Onneksi nykypäivänä ei sen vuoksi ketään laitokseen suljeta.

Repaleina

2011-10-01T07:10:00.000+03:00

Tyhjä arkki, kursori välkkyy, ajatus hetkellisesti hukassa. Täytyy kasata itsensä uudelleen. Pelottaa. Pelottaa avata arpikuokset uudestaan. Viikolla tapahtui jotakin jossa pyysin anteeksi ja sain anteeksi pyynnön. Otin yhteyttä toiseen lastenkotiini ja kerroin ettei minulla ole sieltä mitään fyysisiä muistoja. Mikä pahinta kaikki koulukuvatkin ovat jossakin, kadotettu ja todennäköisesti tuhottu. Facebookissa ihmiset laittavat profiilikuvakseen lapsuuden aikaisen kuvansa. En voi, kun sellaisia ei ole. Pyysin anteeeksi omaa käytöstäni ja kaikkea sitä millä sen aikaista johtajaa olin loukannut. Sain anteeksi ja siitä tuli aivan loistava fiilis.

Repaleina on koko lapsuus ja osa nuoruudesta. Pistää aika herkäksi ja viha ja katkeruus kumpuavat esille. Työnnän ne takaisin ja rauhoitun.. Kaikilla tuntemillani ihmisillä on kiinnepiste, paikka johon palata. Vanhemmat, sisarukset, muistot joihin voi palata yhdessä perheen kanssa. Perhe? Perheen puuttuminen sellaisena kuin se yleensä käsitetään minulta puuttuu. Riekaleista ja rikkinäistä lasta laitoksista toiseen siirtämällä on saatu aikaiseksi paljon negatiivista. Minulta puuttuu lähtökohta, johon voisin palata.

Olen kateellinen niille joilla on normaali äiti-isä suhde, tai ainakin suhde jompaan kumpaan. Olen surullinen ettei minulla ole. Suru on asiasta ollut jo pitkään enkä ole surutyötä loppuunsaattanut, vaan katkeroitunut. Olen saanut katkeruuden pois tutkimalla itseäni mutta jokin kaivertaa edelleen. Olen miettinyt, että tulisiko joku päivä ottaa auto alle ja käydä fyysisesti paikoissa joissa olen ollut. Helpottaisiko se? Paikkojen näkeminen ja niistä aiheutuvien tunteiden käsittely voisi tehdä hyvää.

Olen miettinyt kirjoittavani isälleni jonka yhteystiedot minulla on. Olen miettinyt tätä paljon mutta kirjeen kirjoittaminen on melko työläs projekti. Pitäisi saada ajatukset paperille ilman syytöksiä, syyllistämistä ja kaunoja. Edellinen on helppoa. Entä loppu kirjeestä? kerronko kuka olen, mikä olen nykyään, kerronko elämäni vaiheista ja päihdeongelmastani? Kerronko koko historiikin ja kysyn lopussa miksi vitussa et ollut missään kohtaa osallisena? Kysynkö mikä oli hänen osuutensa ja miten homma meni äitini kanssa puihin ja kysynkö että olinko vain yhden panon aikaansaannos ja vahingonlaukaus?

Haluanko tavata isäni? En tiedä en todellakaan. En ole vihainen, katkera tai kaunainen. En pelkää kohtaamista sinällään mutta mitä minä hänelle sanoisin? Entäpä jos hänellä on muuta perhettä niin haluanko lähteä sekoittamaan soppaa sen enempää? Voi olla että kaltaiseni ennenaikaisen laukeamisen tulos ei loppuosaa perheestä juuri jaksaisi innostaa. Isäni ei ole välttämättä ollut pakko kertoa olemassaolostani kenellekään ja jotenkin tuon yhtälön sotkeminen ei tunnu minusta oikealta.

Menneisyys ja sieltä kumpuavat tunteet ovat minulla jatkuvasti käsittelyssä. Homma menee aina alakuloiseksi itsesääliksi ja masennus nostaa päätään. On vaikeaa elää näin ja on vaikeaa olla prosessoimatta, ajattelematta ja analysoimatta. AA ohjelman itsetutkiskelun kautta käyn niiden asioiden kimppuun jotka häiritsevät. Lapsuus on kadoksissa. Sitä ei ole tai olen sen siis itseltäni piilottanut, lukinnut laatikkoon ja kaivanut maahan. Joku päivä pitää laydä kaivamassa laatikko takaisin ja tonkia sen sisuksia analyyttisesti, joutumatta tunteiden vietäväksi väärään suuntaan.

Minulla on vaimo ja kaksi kissaa ja toivottavasti pian saisimme nsotettua perheemme päälukua. Minulla on AA joka on toinen perheeni ja olen siitä todella kiitollinen. Menneisyyttä minulla ei ole ja se on tässä ongelma, joka aiheuttaa minulle surua.''

Raittiina tänäänkin. Elämän lahja ja raittiuden ihme. On syytä olla nöyrästi kiitollinen

Kauna, katkeruus, viha, anteeksi anto

2011-09-26T08:42:00.000+03:00

Kun katsoo ajassa taakse lapsuuteen ja nuoruuteen voisi helposti ajatella minulle kertyneen melkoisen määrän kaunaa, katkeruutta ja vihaa. Kyllä tämä näin olikin, kunnes päädyin AA ohjelman piiriin ja aloitin elämään ohjelman mukaista elämää. Olenko antanut anteeksi kaiken sen, mikä on minua elämässä kohdannut, kaiken pahan? Olen. Henkisellä tasolla olen päässyt kaikesta vihasta yli ja antanut anteeksi. Jos tulisi tilanne eteeen, jossa joutuisin kohtaamaan minua kaltoin kohdelleen henkilön, niin mitä tapahtuisi?

Ojentaisin käteni ja tervehtisin. Jäisi täysin vasta puolen asiaksi miten siitä edettäisiin. Voi hyvinkin olla, etten anteeksi pyyntöä saisi ja jos näin kävisi en siitä loukkaantuisi. Olen henkisellä tasolla kasvanut niin vahvaksi, että en antaisi tämän vaikuttaa elämääni. Vasta puoli ei välttämättä edes tiedä loukanneensa, tai näe toimintaansa sellaisena kuin minä. Jos kantaisin kaunaa ja katkeruutta mukanani yhä olisi elämäni paljon köyhempää ja sitä se olikin, aina viime vuosiin asti. Minun piti saavuttaa yksi asia elämässäni pystyäkseni tähän ja se oli raittius. Se on mahdollistanut minulle kaiken hyvän.

Täytyy muistaa olosuhteet. Äitini oli alkoholisti, nisti ja paini näiden ongelmien kanssa. Seitsemänkymmentä luvulla ei ollut järjestelmää joka olisi auttanut näiden ongelmien kanssa. Ei katkaisuhoitoa, puhtaita neuloja, mitään sosiaalista turvakenttää. Toki AA oli jo tuolloin olemassa, mutta sen piiriin löytäminen on sattumien summaa. Vain 1% kaikista heistä jotka AA-han löytävät, raitistuvat Ja selviytyvät. Tuohon aikaan olisi pitänyt hakeutua mielisairaalaan saadakseen hoitoa ja monta sellaista tunnenkin jotka ovat tuon reitin läpi käyneet. Vankila ei raitista, vaan siellä on todella helppoa saada oikeastaan kaikkea muuta kuin alkoholia, joka sekin kyllä järjestyy.

Minun on äärimmäisen helppo ymmärtää äitiäni, nyt kun asiaa ajattelee jo raitistunein silmin. Koko hänen elämänsä tuohon aikaan keskittyi vain yhteen asiaan. Mistä ja miten saada päihteitä ja millä rahoittaa koko homma? Olen itsekin ollut samassa jamassa. Vaimoni, ystäväni, muut läheiset ovat joutuneet sellaisten kusetusten, valheiden ja petosten uhreiksi joita on vaikea ymmärtää. Teot ovat olleet äärimmäisen rumia, eikä niiden anteeksi antaminen ole itselleen kovinkaan helppoa. Lopulta hankin juomani varastamalla. Kävelin kaupppaan ja nappasin mukaan mitä tarvitsin ja kävelin ulos. Muistin kiittää kassaneitiä. Mikäli vartija yritti estellä laskin "ostokseni" hetkeksi käsistäni ja siirsin vartijan isällisesti syrjään häitsemästä.

Alkoholisti tai muu päihteiden väärinkäyttäjä aiheuttaa melkoisesti kuluja yhteiskunnalle. Kalliolan myllyhoidon pitkä puoli, joka on tarkoitettu narkkareille on ajettu alas, koska rahaa toiminnalle ei enää ole. Miksi? Kunnat ja kaupungit säästävät. Ihan lyhyellä matikalla voidaan laskea kuinka paljon kuluja vielä käyttävätä narkkarista yhteiskunnalle on. Rahoitus tapahtuu rikoksilla, jtka kohdistuvat sekä julkiseen, että yksityiseen omaisuuteen. Väkivalta, jonka seurauksena tulevat hoitokustannukset jäävät meidän kaikien maksettavaksi. Sairaanhoidolliset kustannukset jotka kohoavat todella korkeaksi jokaisen narkkarin, alkoholistin kohdalla. Alkoholista johtuneet kuolemat ovat nousseet tilastoissa ykköseksi ohi sydän ja verisuonitautien. Jotakin on pielessä. Pahasti.

Katkeruus, viha ja kauna ovat asioita jotka vain vaikeuttavat elämääsi. On helpompaa prosessoida asia mielessään ja käydä työstämään noita tunteita. Ei se helppoa ole mutta kannattavaa. Monet ihmissuhteet kärsivät näistä tuntemuksista ilman että ihminen vaivautuu antamaan niille suuremmin huomiota, kuin ruokkimalla jo täydellä liekillä käyvää vihan tunnetta. Mitä sillä voittaa? Elämä muuttuu helpommaksi kun on näiden asioiden kanssa sujut ja osaa katsoa eteen päin tulevaisuuteen positiivisesti. Elämä on lyhyt, mutta sen verran pitkä ettei sitä kannata kaunaisuuteen tuhrata. Anna anteeksi ja tulet anteeksi annetuksi.

Unettomana Helsingissä mutta raittiiina tänäänkin. Se on ihme, joka jaksaa edelleenkin hämmästyttää kaiken kokemani jälkeen.

Kadonnut lapsuus

2011-09-25T08:04:00.001+03:00

On järkyttävää huomata, että minulla puuttuu pätkiä lapsuudestani, joista en muista mitään. En vaikka kuinka asiaa mietin. Muistot puuttuvat fyysisestikin, sillä minulla ei ole yhtäkään valokuvaa lapsuudestani. Ei ensimmäistäkään. Pistää surulliseksi. Sossun papereista kuitenkin tiedän että äitini ja isoäitini alkoivat jossakin välissä taistelemaan holhousoikeudestani. Näin jälkeenpäin viisasteltuna voisi todeta että on uskomatonta jos sitä edes harkittiin että minut annettaisiin äidilleni takaisin. Se, että isoäiti holhousoikeuden lopulta sai, on joko voitto tai tappio. Ei minulla hyvä ollut sielläkään.

Muistan taksimatkan. Muistan pax-askin ja sen että kaivelin lattialta omiani, kun onnistuin niitä sinne kaatamaan. Muistan, että isoveljeni oli samalla takapenkillä. Hän oli saanut lähtöpassit sijoituskodistaan ja päätynyt samaan lastenkotiin kuin minä. Ei muistikuvia että olisin hänen kanssaan tekemisisissä siellä ollut, tai siitä että milloin hän sinne joutui. Luultavasti äitini on siis alkanut yrittämään raitistelua, sillä tuskin häntä olisi harkittu holhoajaksi ilman sitä. Pisteet siitä, sillä tiedän kuinka saatanan vaikeata se on.

Kuva on syöpynyt verkkokalvoilleni. Keltainen talo ja musta huopakatto. Pihassa sisun kuorma-auto ja paljon omenapuita. Pöytä oli pitkä. Muorini oli tehnyt maailmaan 16 omaa lasta, jonka lisäksi nyt hän voitti lotossa meidät. Ei välttämättä aluksikaan hyvä idea, sillä tuollaisessa katraassa on melkoisesti tekemistä. Kuoriperunoita ja kastiketta, puolukkahilloa ja jälkiruoaksi vaniljakiisseliä. Ruokavalio oli jatkossakin melkolailla tuossa. Perunoilla minut on kasvatettu, sillä edulisuus lienee määrännyt tuohon aikaan pöydän antimet.

Sumussa mennään. irtomuistoja ja repaleita sieltä täältä. Vittu että on ihmisen elämä riekaleina, joiden yhteen ompeleminen on melko työlästä, näin pintapuolisestikin. Olin ongelma. Olin ylivilkas ja hyperaktiivinen. Jouduin raameihin jotka olivat tiukat. Niistä poikettuani sain itse hakea risut joilla perseeni nahka parkittiin. Muistan tähän käytetyn myös vyötä ja kärpäslätkän vartta. Piha oli ainoa paikka jossa sain olla. Piha siten määriteltynä että nurmikolle en saanut mennä, etten olisi sitä tuhonnut ajaessaani pyörällä. Jos hain liiterin taakse joutuneen palloni sain selkääni, kun olin poistunut näkyvistä. Lapsuuteni alkuvuodet vietin siis kuudenkymmenen neliön sisällä. Omassa eriössäni.

Eriö oli alue joka näkyi tuvan ikkunasta. Tuolta näkymältä poistuminen tarkoitti selkäsaunaa tai tukkapöllyä. Kasvettuamme hieman alkoi veljelläni olemaan kavereita. Minulla ei, koska en saanut poistua eriöstäni, eikä sinne muita lapsia päästetty. Vietin lapsuuteni yksin ja muistan kuinka aloin kehittämään mielikuvitusystäviä. Kai sekin on jokin psygolokinen keino selviytymiseen. Siinä kun kasvoimme veljeni sosiaalinen tila kasvoi ja minun pieneni. Ei kai se ole suuri ihme jos siinä alkaa pää lahoamaan. Ylivilkkauteni ja aktiiviisuuteni oli liikaa muorilleni ja laitoselämä jatkui kohdallani kuusi vuotiaana.

Launeen lasten psykiatrinen sairaala. Keltainen Wartburg ja ylellinen automatka johonkin karkin ryydittämänä. Tämä oli sellaista jota harvoin sain kokea, sillä eriöni tarkoitti siellä pysymistä, ilman poikkeuksia. Kaarsimme ison harmaan rakennnuksen eteen, johon minut tiputettiin. Muuori vaihtoi jonkun tädin kanssa muutaman sanan ja auto katosi liikenteen sekaan. Jäin yksin tädin kanssa, joka sanoi että tulin sopivasti ruoka-ajaksi. En ymmärtänyt, että minut oli hylätty jälleen ihan heti. Menin vain kuin lammas tädin mukana. Myöhemmin katselin liikenteen joukosta keltaisia autoja, että tulisiko sellainen hakemaan minut pois. Ei tullut koskaan, vaikka kuinka odotin.

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/lastpsyk.html

Eriössä

2011-09-24T07:49:00.000+03:00

Eriö. Tla josta kukaan ei pääse läpi, enkä minä ulos. Vittu että siellä on pimeätä.
Kypäräkorjaajalla jälleen. Tunnelmat ovat sekalaiset kun nuppi on kuin haminan kaupunki, eikä oikein meinaa pystyä jäsentelemään niitä asioita joita toisen puolitoistatuntisen aikana käytiin läpi. Kaksisuuntaista ei kuitenkaan ole, johtuen maanisten jaksojen puuttumisesta ja jos sellainen olisi, olisi maanisuus jossakin välissä nostanut rumaa päätään. Masennus on ja paniikkihäiriön tilalla saattaa olla ihan ahdstuneisuushäiriö, joka kohtauksen sattuessa nostaa paniikkikohtausen esille. Kuulostaa viisaalta, mutta sekoittaa jos sekavaa päätä lisää.

Nukahtamisen pelko. Jo se, ettei minulle rääkyvänä käärönä ole lyöty tuttia suuhun on saattanut aiheuttaa sellaisen turvattomuuden tunteen, joka aiheuttaa nukahtamisen pelon. En osaa rauhoittua ennen nukahtamista ollenkaan. Pelko jäytää taustalla prosessiaan ja somaattinen kropan seuranta kruunaa tilanteen. Ihmisellä on vaikeata. Vittu sentään. Minulle on saatettu myös vauvaikäisenä tehdä väkivaltaa. Rääkyvän käärön kuristaminen tai voimakas ravistelu vaiennus tarkoituksessa tulevat kyseeseen. Mystinen inhalaatio-ahdistus on noussut sanana koko ajan esille. Turvattomuuden tunne siis laukeaa aina nukkumaan mennessä.

Lääkkeet ovat kaksisuuntaisen hoitoon painottavia ja sinällään eivät lopulta ole oikea lääkitys joka minulla tulisi olla. Ketipinor jota jotkut syövät jopa 1200mg illassa tulisi minulta ehkä tiputtaa pois ja samalla miettiä absenorin hyötyjä. Cipralex on oikea lääke ja sen nosto 30mg päivässä on vienyt oikeaan suuntaan. Diapam 5mg tarvittaessa, jos on ihan vitun vaikea yö on ollut parasta mitä lääkittykselleni on koskaan tehty, sillä se on ainoa somaattisuuden kokonaan poistava apu joka minulla toimii. Jos joudun sellaisen ottamaan kerran, tai kaksi viikossa ei määrä siis korkea ole.

Ihan huomiona korjaaja nosti esille ajatuksen että olenhan käynyt terapiassa jo viisi vuotta. AA-ssa. Vertaistuki on jo siis ollut olemassa ja olen ollut siinä aktiivisesti mukana. En ollut ollenkaan ajatelluta asiaa tältä kantilta. Minulla on kolme yhteisöä, koti, AA ja työyhteisö. Olen sosiaalisesti poikkeuksellisen lahjakas ja sovin helposti työelämään, sillä osaan luovia siellä olevissa jännitteissä. Tämä on totta. Parissa vuodessa mulkut ympäriltäni ovat kadonneet. Ensin pidin ne erossa minusta, mutta AA-n oppien mukainen itsetutkiskelu toi toisenlaisen ratkaisun. Voinko minä muuttua niin että he eivät häiritse minua? Voin ja tein sen. Oman käytöksen sovittaminen yhteisöön sen jokaisen jäsenen hyväksyminen sellaisena kuin hän on on ollut periaatteenani. Olen sovittanut itseni heidän luonteisiinsa tutkimalla miten minä voisin muuttua pärjätäkseni heidän kanssaan.

Kognitiivinen psykoterapia. Terapeutti tulisi löytää ja asettua jonoon, sillä vapaita terapeutteja ei ole. Minun seuraava aikani on kahden kuukauden päästä ja siksi pitäisi miettiä mitä terapialta haluan, eli mitkä ovat painopisteet ja että jaksanko sellaisen mielen tonginnan joka tulee olemaan vitun raskasta ja samalla hoitaa koti, työ ja AA siinä ohessa? Pakko jaksaa. Jos vielä jatkan elämääni ilman asioiden selvittämistä en voi toipua enempää ja se ei vain käy. Painopisteet haluan kahteen asiaan. mikä aiheuttaa nukahtamisen pelkoni kaikkine oireineen ja kuinka oppia sitä hallitsemaan? En usko että voin koskaan parantua vaivasta ainakaan lopullisesti joten oppia hallitsemaan ongelmaa on paras vaihtoehto.

Kaikista vaikeuksistani huolimatta minulla on raittius, jota ilman minulla ei olisi mitään. Se on todella paljon ja lopulta muut ongelmani ovat vain seurausta alkoholismista. Ennen kuin alkoholisoiduin ei minulla ollut näitä ongelmia, joten holismi laukaisi tämän kaiken.

Olen kiitollinen siitä etuoikeudesta että saan olla raitis. Se on kaikkein tärkeintä.
-Kimmo-

Ote sairaskertomuksesta

2011-09-19T07:56:00.001+03:00

Kypäräkorjaamolla

Ensimmäinen kontaktini lääkäriin näine kaikkine oireineni oli A-Klinikalla, josta katkonappien lisäksi tuli tuomio paniikkihäiriöstä. Oikea diagnoosi. Epäily kaksisuuntaiseta mielialahäiriöstä ei enää ollutkaan oikea diagnoosi, ainakaan juuri tuolla hetkellä. Hoitoni siirrettiin Malmin psykpolille jossa epäily kaksisuuntaisesta pommitettiin alas ensimmäisellä istunnolla. Muutoin hoitoni jatkuin melko moitteetta, kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, josta oli paljon apua. Kolme kertaa kävi kuitenkin niin, että kun saat luottamuksen rakennettua hyvälle tasolle hoitaja vaihtuu. Kolmas kerta riitti ja ilmoitin että se oli tässä. Ainakin tässä muodossa. Kohdallani traumat, oma seksuaalinen käyttäytyminen ja masennus olivat minulle vaikeita aiheita, enkä jaksanut aloittaa uuden ihmisen kanssa alusta.

Kuuteen vuoteeen lääkkeitäni ei tarkistettu lukuunottamatta alun säätöjä, joilla annostus saatiin oikealle tasolle. Kuuteen vitun vuoteen? Lääkitys tulis tarkistaa kerran vuoteen, tai niin usein kun on tarvetta. Lääkärini oli idiootti. Epäpätevä vitun mulkku. Minulle on sama kantautuuko tämä sinne asti ja jos se niin tekee niin hyvä on. Joka ikinen kerta kun uniongelmien vuoksi pyysin että voitaisiinko jotakin tehdä oli mutiseva vastaus "jos nämä lääkkeet tuovat sinulle tasaisen hyvän olon, niin en näe syytä niiden muuttamiseen" Mulkku.

Paniikkihäiriöni ei ole julkisen paikan pelkoa, tunnetta että on päästävä pois. Minulta ei jää ostolset kassalle kun on päästävä ulos, kuten sairauden yleisin muoto on. Minulla se on somaattista kropan tapahtuminen sairaalloista seuraamista kuoleman pelolla, ahdistuksella, hapen puutteen muodossa ja lopuksi tämän kaiken jälkeen epileptisenä lattialla sätkimisenä. Aah kuinka onkaan ihana olla terve.

Lopulta vittuunnuin / väsyin oikein huolella. En nukkunut kahteen kuukauteen neljää tuntia enempää yössä. Työni hoidin kuitekin moitteetta mikä on kyllä melko saavutus. Marssin työterveyteen ja sain neljän käynnin konsultaation talon johtavalle psykiatrille, jolla on vaativan tason traumojen hoitoon vaadittava koulutus. Oli uskomatonta miten hän ymmärsi tilitystäni niinkin helposti. Lääkitystäni muutettiin välittömästi, mutta nyt epäily kaksisuuntaisesta tuli taas esille. saatan siis sairastaa sitä ilman maanisia jaksoja. Depressiivisessä osiossa uin vastavirtaan jatkuvasti. Lääkkeiden muutoksen painopiste asetettiin nukahtamiseen, joka menikin laakilla kuntoon. Paniikkihäiriöni somaattisuus alkaa aina nukkumaan mennessä, jolloin kuoleman pelko tuhoaa mahdollisuuden nukahtaa. Aina kun meinaan nukahtaa säpsähdän hereille sydämen tykytykseen tai pelkoon siitä että verisoni katkeaa päästä, tai hapen puutteeseen, ahdistukseen. Tuntuu kuin joku istuisi rinnan päällä, happi ei kulje ja sydän menee rauhalliseen 200 per minuutti tempoon.

Psykiatri kuunteli vaimoni ja minun jutustelua rauhallisesti. Kerroimme että kimmolla on kertakaikkiaan hankalaa. Hän oli samaa mieltä, muttei passittanut lapinlahteen pelaamaan pingpongia. Uskomattomalla tarkkuudella hän osasi tarttua juuri oikeisiin asioihin. Tissin puute nousi esille ja hän tuomitsi minun kärsivän inhalaatio-ahdistuksesta. Googlatkaa vaan, mutta ei sieltä paljoa löytynyt. Eli äidin lämpöä ei ole tullut, turvallisuuden tunnetta, tissiä, tuudittelua, normaalia lapsen ja vanhemman välistä lämpöä. Kun minut on otettu hetkeksi vauvana syliin ja laitettu takaisin punkkaan hoitajan siirryttyä seuraavaan apua tarvitsevaan kaikki normaali äidinrakkaus on jäänyt minulta vajaaksi.

Absenor, ketipinor, Cipralex, Diapam, Imovane

Tämän neljän käynnin jälkeen olisi tarkoitus löytää terapeutti, jolla on vaativaan trauma-hoitoon tarvittava koulutus. Tämä ei tule oleman helppoa. Pikaisen luettelon läpikäyminen on osoittanut sellaisten olevan harvassa. Toivon kuitenkin sellaisen jostakin saavani, sillä nyt 39 vuotiaana tuntuu että on nämä pakko joskus käydä läpi sellaisen henkilön kanssa, joka osaa liittää narujen päät yhteen. Hoitosuhdetta Malmin psykpoliin ei kuulemma kannata katkaista. Arveluttaa melkoisesti mutta luulen psykiatrin tietävän mistä puhuu. jatketaan, mutta kun siellä lääkärinäni on päidetieteiden erikoislääkäri, luulen hoitoni jäävän sen vuoksi vajaaksi. Imovane ja Diapam ovat kirosanoja, joita hän edes omaa sanavarastossaan. Toivon että saan lääkkeni työterveydestä, löydän terapeutin joka voi myös ottaa lääkityksen haltuunsa, mutta pelkään malmilla lääkehoitoni katkeamiseen jälleen kertaalleen, sillä siellä tuskin ollaan niin valmiita kirjoittamaan sellaisia lääkkeitä, joita on mahdollisuus käyttää väärin. Onhan siihen ajatuksen tasolla perusteet. Olen alkoholisti eli siis päihteiden väärinkäyttäjä. Toivon kuitenkin että hyväksi havaittu lääkitys työterveydessä todettaisiin kelvoksi myös malmilla, eikä reseptien uusinta olisi sellaista saatanan vääntöä, että pitää taas joutua kärsimään jonkun idiootin yksisilmäisestä näkemyksestä, silkasta laiskuudesta ja haluttomuudesta katsoa metsää puilta. Hankalaa on.

Psykiatri sanoi myös asian joka jäi kaikumaan korviini pidemmäksi aikaa. "Mieti asiaa siltä kannalta että sinä olet selviytynyt, työkykyinen ja täysipäinen. Psykpolin asiakkaathan eivät sitä ole, joten olet heille oikeastaan tapaus joka on jo parantunut, eikä siellä oikein tiedetä mitä kanssasi pitäisi tehdä. Olet terve" Terve? Kyllä sitä minä olen. Minulla on ongelmia kyllä mutta muuten minulla ei ole hätää. Jokainen käy jossakin välissä elämäänsä jonkin isomman kriisin läpi, joten en poikkea säännöstä muuten kuin luovimalla kriissistä toiseen. Vituttaa välistä melkoisen ankarasti. Sitä pitää itseään melko epäonnistuneena ihmisrauniona. Kun viettää laatuaikaa oman päänsä kanssa on se kuin tanssitaisi ihan liian hyvännäköistä naista. Ihmettelet vain ette hei, mitä vittua nyt tapahtuu? Miksi tämä mimmi tanssii kanssani? Ja hei mitä vittua kun en osaa tanssia? Mistä nyt tuulee. Kuuleetteko tuon äänen vai onko se pääni joka minulle juttelee?

Kimmo, alkoholisti ja raittiina tänäänkin josta olen kiitollinen

Lapsuudesta

2011-09-18T19:28:00.000+03:00

Palokunta teki neljä ja puoli tuntia töitä. Synnyin siten että nyrkki tuli ensiin, josta hitaasti taipui esille keskisormi. Loppu minusta poksahti pihalle paineella joka heitti minut pää edellä sairaalan pinnasängyn väliin. Palomestari kertoi myöhemmin että hän oli varma minua irroittaessaan kuulleensa suustani jo ensimmäisen "sanan". Se oli: Haistvittu. Minulla oli vauvaksi poikkeuksellisen pitkät sormet ja varpaat. Myöhemmin elämän vaiheessa minulla oli pitkäkyntisyyttäkin. Myös tuulen halkaisijani oli iso. Haistan edelleen kiitos kysymästä kuitenkin huonosti, kun nokka ei ole suorassa nuoruudessa käytyjen katutappelujen jäljiltä.

Äitini tuskin antoi minulle tissiä. Jos olisi en olisi tällainen. Psykiatrini mukaan koen ahdistusta, menetyksen pelon myötä. En osaa ottaa vastaan läheisyyttä ja olen vielä huonompi antamaan sitä, paitsi seksin muodossa, joka on vain yksi läheisyyden muoto joka avioliittoon kuuluu. Elimme vuotta -72 Tuona vuonna maailma muuttui minun myötäni joksikin aikaa huonommaksi. Olen varma ettei syntymäni ollut positiivinen asia, ainakaan äidilleni.

Äitini oli sekakäyttäjä, eli kaikki meni. Luin Sosiaaliviraston papereista että melkoinen nippu oli pidätyksiä takana. Huumausaineen hallussapitoja, pahoinpitelyä, varkauksia ja niin edelleen. Asuimme elämäni ensimmäiset kaksi kuukautta jonkun taloyhtiön leikkimökissä. Päivät olimme sossun mukaan mukana ryyppykämpillä, jossa käytettiin sitten päihteitä, tai vaunuissa baarin edessä. Olimme tarkoittaa nyt veljeäni ja minua. Hän on muutaman vuoden vanhempi. Lopullinen naula laitostumiseni arkkuun lyötiin hetkellä, jolloin sosiaaliviraston porukka löysi minut vaunuista baarin edestä, jonne sivulliset olivat soittaneet virkavallan, koska olin kuulemma itkenyt siellä jo pidemmän aikaa. Varmaan jo tuolloin ensi kohtaamiseni virkavallan edustajien kanssa enteili huonoa. Olisin heidän kanssaan tekemisissä nuoruudessani paljon.

Meidät pakkohuostaanotettiin ja tiemme erkanivat. Siis veljeni ja minun. Hän pääsi sijoituskotiin ja minut lyötiin puoleksi vuodeksi sairaalaan. Oli keuhkokuumetta, märkivää ihoa, makuuhaavaa sekä melkoinen tulehdus jakuvasti märissä paskaisissa vaipoissa olemisen vuoksi. Papereiden mukaan ensi tuomio oli huono. Lääkärit olivat varmoja etten selviäisi keuhkoputkentulehduksen vuoksi, mutta tässä sitä kärvistellään. Minulle jouduttiin tekemään ihonsiirto, koska makuuhaavani ei umpeutunut. Äitini pääsi meistä eroon, kuten oli päässyt isosiskostanikin. Hänen tiedän päätyneen adoptioon jonnekin pohjoiseen. Äiti sai levitettyä koipensa ainakin vielä kertaalleen, kun minulla on myös pienempi veli, jonka kanssa en ole ollut tekemisissä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Mutsini on kai hengissä. Jonkin tiedon mukaan hän asuisi keskisuomessa hieman pienemmässä kunnassa, joka jääköön nyt mainitsematta.

Laitoskierre alkoi siis kohdallani varsin nuorena, mutta joku irvileukahan se on sanonut että nuorenahan se on vitsa väännettävä. Väänsin. Väänsin ja väänsin mutta vituiksihan se meni, kuten moni muukin asia johon olen elämässäni ryhtynyt. Sairaalajakson jälkeen minut sijoitettiin ensimmäiseen lastenkotiin Jyväskylään. Olivat varmaan iloisia saadessaan minut huoviinsa. Muistikuvia kuitenkin jo tuolta ajalta on, vaikka tiedä sitten ovatko ne tosia. Muistan katsoneeni ikkunasta pihalle taivaalla lentävää lentokonetta, jonka siivet tuntuivat lasin kuprujen vuoksi irtoavan ja lliittyvän yhteen yhä uudestaan. Pykiatri sanoi että juuri tuon ajan kokemukset ovat olleet jo melko traumaattisia. Olen todennäköisesti ollut pitkän rivin jatkeena huutavana käärönä. Läheisyyttä ei tullut vaan se hetki kun minut vaihdettiin kuiviin on todennäköisesti ollut ainoa kontakti äitihahmoon, joka on siis ollut jatkuvasti katkonainen. Pysyvää hellänä pitoa ei ole tullut, eikä sitä tissiä. Vauva tarvitsee tuon kontaktin. Minulta se on jäänyt kokematta ja se varmasti vaikuttaa elämääni nykyään todella paljon, kaikenlaisen läheisyydenpelon ja ahdistuksen muodossa. En pysty nukahtamaan. Saattaa olla ettei minua siis vauvana paljoa uneen tuuditeltu. Ilmeisesti lastenkodissa ei yöaikaan liikoja henkilökuntaa ole ollut, kuten ei ole nykyäänkään. Kaiken tämän uudelleen läpikäyminen on hieman tuskallista, mutta se täytyy kuitenkin tehdä. Tämä on hyvä alku ja tästä on hyvä taas jatkaa ensi kerralla.

Kimmo, alkoholisti. Olen todella kiitollinen raittiudestani tänäänkin. Se toinen vaihtoehto olisi joko vankila, hauta, tai mielisairaala.

Prologi

2011-09-17T19:53:00.000+03:00

Oletko koskaan luopunut toivosta, heittänyt elämäsi menemään ja haistattanut vitut kaikelle? Oletko ollut pohjalla? Nyt tarkoitan niin syvällä ettei valo syvyyteen enää pääse. Oletko koskaan tuntenut itsesi niin huonoksi ja epäonnistuneeksi, toivottomaksi tapaukseksi, siten ettet enää löydä muuta tapaa ratkaista kaikkia ongelmiasi kuin ottaa oman henkesi? Tappaa itsesi hyppäämällä junan alle? Raitiovaunun? Sillalta?

Juomalla itsesi hengiltä? Minä olen.

Miksi olen vielä elävien kirjoissa, vaikka kaikki edellinen on tätä kaikkea vastaan? AA Nimettömät alkoholistit toveriseura sen minulle teki. Ihmeen. Raittiuden ihmeen. Elämän lahjan, halun selvitä. Uskon. Uskon korkeampaan voimaan kuin itseni, jumalaan sellaisena kuin hänet käsitän.

Aikanaan kun tämä blogi alkoi ensimmäistä kertaa kävin läpi raittiuden taistelua, etsin keinoa selviytyä. Tuolloin tekstit olivat rankkoja kertomuksia mielen myllerryksistä, syiden hakua mieluummin muualta kuin itsestäni, sekä totaalista voimattomuutta itseäni kohtaan. Kun nyt aloitan uudestaan käyn läpi samoja asioita kolme vuotta raittiina olleen ihmisen silmin. Asiat ovat samoja, mutta näkemys on muuttunut. Lopetin blogin ajatuksella ettei kukaan jaksa lukea jo raitistuneen alkoholistin jorinoita, mutta taisin olla väärässä. Kesti monta vuotta ymmärtää tämä ja saada takaisin palo ja halu luoda maisemia uudestaan. maisemia mielestäni, joka on kehittynyt ja kasvanut, mutta välillä yhtä musta kuin tuolloinkin. En kaunistele vaan kirjoitan asiat suoraan. Joukossa on paljon kirosanoja sekä kieliopivirheitä.

Kuten tuolloin tulee joukkoon myös valokuvia. Minulla on toinen blogi niiden julkaisuun mutta täällä julkaistavat kuvat olisi tarkoitus sitoa tähän blogiin kirjoitetun maiseman jatkoksi, dokumentiksi mieleni kuvista. Valokuvaus on intohimoni kuten se oli jo aikanaan blogia pitäessäni, taidot ovat toivottavasti kehittyneet:) Ainakin kalusto on.

Matka rikollisesta laitostuneesta sirpaleisesta lapsuudesta / nuoruudesta yhteiskuntakelpoiseksi työkykyiseksi ihmiseksi on ollut pitkä. Tuntuu oudolta sanoa, mutta tämä lähes kolme vuotta raitista aikaa on ollut niistä se, jossa olen kasvanut eniten. Sisäinen rauha on löytynyt, mutta sielunrauhaa ei. Pelkoja on paljon, lähinnä paniikkihäiriöni vuoksi. Lista on pitkä. Paniikkihäiriö, keskivaikea masennus, unettomuus, seksuaalinen haluttomuus, ahdistus, alkoholismi, ovat raapaisu pitkästä ja loputtomasta listasta.

Toivotan sekä vanhat että uudet lukijat mukaan repaleisen elämäni tarkasteluun. Joku toivottavasti saa tästä jotakin, ainakin itse saan.

Kimmo, alkoholisti

Tänäänkään ei ole tarvinnut, kusettaa, varastaa, hyväksikäyttää, huorata, eikä juoda, josta olen kiitollinen.

Elämään eksynyt

2011-09-16T05:20:00.000+03:00

Olen nyt muutamissa yhteyksissä törmännyt minulle ihan vieraisiin ihmisiin ja toki tuttuihinkin, jotka ovat kertoneet kuinka heitä on harmittanut bloggaamiseni lopettaminen. On aika palata ja alkaa tonkia jälleen mieleni mustia aukkoja.

Ensimmäinen varsinainen postaus tapahtunee tulevana viikonloppuna.

Olen kimmo ja olen alkoholisti. Raittiina vain luojan ja AA-n avulla, josta olen kiitollinen.