Oma ihana alkoholismini

Yksi asia on jäänyt kaiken muun jalkoihin, joka oli alkuperäisen eksyneen blogin perusta, eli alkoholismi. Alkoholismi on etenevä sairaus, joka pahenee vielä raittiinakin. Paluu juomakentille on yhden huikan päässä ja homma lähtee ei samasta mihin se on jäänyt, vaan vielä pahempana. Toverini joka sairastaa alkoholismia on todennut viime retkahtamisestaan seuraavasti: " Se oli yksi tunti. Siinä ajassa mentiin kalja, kossu, pilvi ja kokaiini, jonka jälkeen aloin tööttäämään ränniin"

Mykistävää

Tänään AA-ryhmässä pitkästä aikaa tuli sellainen kiitollisuuden hyökyaalto, että tunsin jumalauta isola jiillä olevani oikeassa paikassa. Oli viimeinen vetovuoroni toistaiseksi ja ryhmä oli kaikin puolin sellainen kokemus, että kai sitä voisi nirvanaksikin kutsua. Jotenkin kiitollisuus omasta selviämisestä tuntui tänään todella vahvalta. Poikkeuksellisen vahvalta. Raittiuden myötä elämä ei ole helpottanut yhtään, vaan elämän tarjoamat haasteet tulevat moninkertaisena siksi, että ne on koettava selvin päin. Ei ollenkaan helppoa tällä luonteella. Alkoholistit ovat kaikissa tekemisissään hillittömiä, tulee kyse sitten työstä tai masennuksesta. Molemmille annetaan pikkusormi kyynärpäätä myöten ja koetaan ettei sekään ole tarpeeksi. Pitää ylisuorittaa kaikilla elämän saroilla ja olla helvetin epätyytyväinen kun ei ole tarpeeksi, saa tarpeeksi, koe tarpeeksi, eikä tunnu siltä että tässä voisi olla kiitollisuuden paikka.

kaikki elämän alueet tulisivat tuntua nousuhumalalta. Pitäisi kokea niin saatanan vahvasti, niin viha kuin rakkauskin ja jos tässä ei onnistu on syy peilissä. Henkiset itkupotkuraivarit saavat tilaa selkeältä ajattelulta, eikä mikään tunnu missään. Joskus välillä tulee sitten tämän iltaisen kaltainen kokemus, joka on verrattavissa siihen että joku vetäisee sinua kaksikymmentä kiloisella silakalla päin pläsiä. Havahtuu huomaamaan sellaiset pikkuseikat, kuin elämä ylipäätään. Sitä saa olla niin vitun kiitollinen kaikesta jonka on saavuttanut. Pitäisi osata pysähtyä ja ajatella. Mitä minulla on? Minulla on raittius, jota ilman minulla ei olisi mitään. Minulla on vaimo jota rakastan suunnattomasti ja joka on kestänyt vierelläni kaiken paskan. Minulla on työ jossa todella viihdyn ja tiedän olevani omalla alallani parhaiden joukossa ja tämä seikka on työnantajankin taholta huomattu. Minulla on terveys, joka rakoilee ja halkeilee mutta kuitenkin on. Ongelmat masennuksen, paniikkihäiriön ja hyponatremian kaltaisten asioiden keskellä eivät ole mitään, siihen verrattuna että joku makaa vihanneksena, sairastaa syöpää, tai kärsii suurista tuskista sairautensa vuoksi. Mitä ovat omat terveydelliset ongelmani niihin verrattuna?

Eivät mitään.

Krooninen vitutus joka hallitsee elämääni paljolti johtuu kiittämättömyydestä, sekä nöyryyden puutteesta. Vituttaa kun kokee olevansa riittämätön omien pelkojen ja itseään vaivaavien asioiden edessä. Pitäisi olla enemmän. Pitäisi kokea suuremmin. Pitäisi olla vittu bmw, mutta ajat volkkarilla, joka sekään ei ole paska auto. Vittu kaikki minulle ja heti, suurempana ja kauniimpana kuin muilla. Vittu mitä itsekeskeisyyttä, joka estää näkemästä nokkaansa pidemmälle. Omassa navassa möyriminen on niin vitun tärkeää, että todelliset asiat jotka pitäisi huomioida tulevat kolmion takaa eteen.

Ole siinä sitten.

Näillä eväillä varustettuna sitä rakentaa itselleen pehmeän turvattoman pesän, jonka ulkopuolella ei ole mitään nähtävää. Kaikki on paskaa ellei se ole vitun suurta. Voi hyvää päivää sentään.

Se että olen tässä ja nyt, raittiina ja suht täysipäisenä, terveenä ja rakastettuna jää huomaamatta oman valtaisan kusipäisyyden vuoksi. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Miksi sen unohtaa saman tien? Kiitollisuus omasta raittiudesta ja siitä että minulla on kaikki mitä tarvitsen loppuu siihen, että joku saatana tööttää takanasi aamuruuhkassa. Hanskat tippuu ja sitä on valmis tappeluun. Kaikki menee sillä sekunnilla, vaikka pitäisi vain huokaista ja todeta katse taustapeilissä toisen munan pienuus, sekä se se on vai tööttäys, ei muuta. Välttämätön nelivetoturbocitymaasturiaudi joka takanasi seisoo täyttää sen hetken, sekunnin elämästäsi. Taustapeili näyttää myös sen oikean ja todellisen mulkun joka on ongelmana ja se ystävät olet sinä itse. Se joka provosoituu on hävinnyt pelin kaksi nolla. Anna sen vittu töötätä ja olla itsekäs. Sinun ei sitä tarvitse olla. Niin liikenteessä kuin elämässäkin pitäisi tajuta päästää se rollaattorimummo tien yli, olla huomaavainen ja nöyrä. Onko se niin helvetin vaikeata?

Minulla on vakaumus, joka on oman näköiseni. Minulla on usko. Kaikki jotka minut tuntevat hämmästelevät että näin on. Teille jotka hämmästelette uskoani haluan tarjota seuraavan kokemuksen. Keskittykää sanoituksiin, jotka laittavat kyllä ajattelelemaan asiaa oikealla tavalla. Uskoni ei ole sitä, että joku on naulatu puuhun, vaan seuraavan biisin kaltainen. Tässä on kiteytetty uskoni. Kuunelkaa ja kokeilkaa miltä uskoni tuntuu.

http://www.youtube.com/watch?v=0hs55-JBlPI

Totaalisen vitutuksen keskiössä

Vituttaa ja masentaa. Syytä en osaa paikallistaa. Yksi syy armottomaan vitutukseen lienee tuolla sosiaalisessa mediassa totaalinen kyllästyminen kaiken pintapuolisuuteen. Facebookissa näkyy oikealla lista ihmisistä jotka ovat sosiaalisessa ympyrässäsi. Kyllästyin koska tunne että kukaan ei oikeasti tunne minua alkoi painamaan harteilla. Tässä viettää jonkin sortin kaksoiselämää, jonka keskiössä ei ole minä itse, vaan se joka naamakirjassa esiintyy. Facebook on turhanpäiväistä paskaa, koska se todella estää ihmissuhteita kehittymästä oikealla tavalla. Se että joku urpo päivittää tilakseen @work ja tekee sen joka aamu on melko pintapuolista paskaa. @work, @home, @vittu jotakin. Suksikaa kaikki vittuun ja hankkikaa elämä. Vituttaa ettei kukaan josta oikeasti välittää osallistu sosiaalisessa mediassa tapetin tapahtumiin millään tavalla, vaan koko homma on jonkin vitun farmvillen pelaamista ja minulle ruksimista että vittuun tuollaiset paskajulkaisut tapetiltani.

Kavereihin kuuluu työkavereita, jokunen AA-lainen ja ihmisiä joita on tarttunut ystäviksi matkan varrella. Huomasin että naamakirja todella vähentää oikean elämän aitoja ystävyyssuhteita sen vuoksi, että virtuaalisesti päivittelemme tapeteillemme mitä tarpeettominta tietoa, vailla mitään tunteita. Vitutus kulminoitui sitten siihen, että hyvä ystäväni saapui pohjoisesta ja tapasimme oikeasti ja paransimme valokuvauksen ohessa maailmaa ja jaoimme syvällisesti asioita elämistämme. Tämä kaikki johti sitten melkoiseen shöyhyn tuolla pääkopassa. Tarkistelin kavereitani ja huomasin etten ole suurimman osan kanssa ollut tekemisissä pariin vuoteen face to face. Mitä vittua? Viimeinen niitti lienee se että kun ruksin naamakirjan mystisesti randomilla ehdottamia mahdollisia kavereita laitoin vahingossa että lisää kaveriksi. Ihmisestä en ollut koskaan kuullutkaan, eikä hän varmasti minusta. Laitoin yksityisviestin perään että sori, klikkasin väärää nappia ja silleensä. Vastauksena tuli hyväksyntä kaveripyyntöön. Mitä vittua? Ko ihmisellä näyttikin olevan yli kolme tuhatta kaveria, joten..

Sosiaalisesta mediasta en poistunut, mutta deletoin koko historiikkini tapetilta ja perustin ryhmän, jossa tuntuu olevan ainoat täysipäiset ihmiset maailmassa. Omalle tapetilleni en tule todennäköisesti enää koskaan päivittämään mitään, ellei mieli muutu. Tällä hetkellä on vaikea nähdä että muuttuisi.
Luulen että pieni alakulo johtuu samasta syystä. Eli olen oikeasti aika vitun yksinäinen. En halua olla lärvi kaverilistassa vaan ihminen, aito ystävä . Onko se nyt vittu liikaa pyydetty? Sosiaalinen piirini on AA-ssa jossa taitaa olla ainoat ihmiset jotka vaimon lisäksi todella tuntevat minut. Sellaisessa ympäristössä haluan elää. En saatana virtuaalisena klikkaajana bitti avaruudessa.

Muuten menee ihan jees kiitti kysymästä. Elämän laadun paraneminen on melko mykistävää. Nukkuminen onnistuu ja sitä on paljon pirteämpi monella tapaa. Moni ihminen lääkäriäni myöten on sanonut että näytän pirteämmältä, hyväntuuliselta eikä puheeni ole enää niin epäselvää. On totta, että vanha lääkistys sai minut artikuloimaan melko huonosti. 1000mg absenoria sen kai aiheutti, koska suositeltu annos on 750mg. Näin malmin psykpolilla. Terveisiä vaan sinnekin, ei ole teitä ikävä. Olen melkoinen suorittaja työssäni, perfektionisti ja eniten ammattiylpeyttä omaava ihminen jonka olen koskaan tavannut. Tämä on huomattu myös työnantajan puolelta ja vastuu kasvaa vuoden vaihteessa.

Yksi mikä saattaa aiheuttaa pientä alakuloa ja vitutusta on tuo lapsenteko. Miksi homma ei voi vain tapahtua ilman että se saatana menee väkisinmakaamiseksi? Ei ole juuri paljoakaan enää romantiikkaa jäljellä, vaan homma pitää tehtä koska homma pitää tehdä. Vituttaa että ihmiset jotka eivät halua lapsia tulevat raskaaksi satunnaisesta yhden yön suhteesta ja taas ne, otka todella haluaisivat lapsen eivät sitä millään meinaa saada. Toivon todella että saisimme raskauden aikaiseksi pika puoliin. Olen kohta nelikymppinen, ei minulla loputtomiin ole aikaa, elämä kun on rajallinen. Haluaisin nähdä joskus lapsen lapseni, mutta matikalla laskettuna tämän toteutuminen tarkoittaa pikaista onnistumista.

Tässä viimeiset näin lyhyesti. Palaan ensi viikosta asiaan.

Takaisin elämässä

Olen saanut elämäni takaisin. Uskomatonta mutta näin asia on. Jatkuva väsymys ja nukkumisen tarve on poistunut, enkä ole kahteen viikkoon ottanut yksiäkään päiväunia. Väärän lääkityksen lopettaminen ja ongelmiini täsmällisiin ratkaisuihin keskittynyt lääkehoito on palauttanut normaalin elämän rytmin. Tuntuu uskomattomalta nukkua 7-8 tuntia yössä, kun vielä kuukausi sitten nukuin pahimmillaan 4 tuntia per yö. Olen viimeiset kaksi vuotta siis käynyt töissä vaativassa ammatissa neljän tunnin yöunilla, joka voitaneen laskea melkoiseksi suoritukseksi. Viime yönä erittäin henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi sain nukuttua 10 tuntia. Olo on kertakaikkiaan mahtava.

Paljon tapahtuu elämässä tällä hetkellä. Isäksi pääseminen on tärkein projekti tällä hetkellä ja sen kanssa pieni tuskastuminen on tosi asia. Ehkäisy heitettiin romukoppaan kaksi vuotta sitten ja viimeisen muutaman kuukauden olemme yrittäneet todella päästä toivottuun tulokseen. Kuukautisten alkaminen on aina minulle se vittumaisin uutinen. Alkaa vituttamaan kun ei natsaa. Tuntuu kurjalta kun kaveripiirissä on yksi joka oman puheensa mukaan suurin piirtein näytti naiselle pippeliä ja heti oltiin paksuna. Hoitoon on hakeuduttu, joten jospa olisimme kohta viisaampia asian suhteen. Haluan lapsen ja kokea isyyden ihmeen. Ei se ole liikaa pyydetty. Lapsi ei olisi mahtunut kuvioihin yhtään aiemmin risaisen elämäni vuoksi. Nyt kun kaikki on suurin piirtein kunnossa olisi melko mahtavaa onnistua. Tässä on kokeiltu lääketieteelisten faktojen lisäksi kaikkea aina taikauskoon saakka. Olemme sylkeneet olkapäämme yli, seisseet päällämme jos se vain auttaisi asiaa, mutta kun ei niin ei.

Vittu.

Äiti asia on hieman jäänyt taka-alalle. Saattaa olla että se feidautuu pois kuin katoava nuotti vaimetessaan tekee. Voi olla etten lähde sorkkimaan sinne suuntaan yhtään, mutta toinenkin vaihtoehto, eli yhteyksien otto on edelleen voimassa. Aion harkita vitun tarkkaan kaikkia osatekijöitä, ennen kuin teen ratkaisua mihinkään suuntaan. Voimakkaimmaksi vaihtoehdoksi on noussut veljien ohittaminen kokonaan ja suora yheydenotto äitiin puhelimitse, nyt kun sain numeronkin vakoiltua selville. Minulla ei ole hänelle mitään muuta asiaa kuin anteeksi pyyntö omasta puolestani. Ei muuta. En odota samaa liikettä hänen suunnaltaan, sillä se on turhaa. Tärkeintä on että olen saanut pyytää anteeksi omaa virheellistä toimintaani häntä kohtaan ja siis se, että minulle jää aioista hyvä maku siksi, että olen hoitanut asian. Katsotaan nyt rauhassa minkä ratkaisun tuleva viikko tuo tullessaan. Olen lomalla ensi viikon ja olen päättänyt, että puolivälissä viikkoa on toiminnan aika, tai sitten ei. Katsotaan ihan rauhassa.

Tietynlainen melankolisuus, surumielisyys on jäänyt minusta pois. Paniikkikohtauksia ei ole juuri ilmennyt. Jonkin verran ahdistuskohtauksina itse pitämiäni oireita edelleen on, mutta niiden kanssa pärjää kyllä. Hyponatremia on melkein takana ja toipuminen on ollut uskomattoman nopeaa. Jos olisin viisikymppinen, jonne ei enää paljoa matkaa ole, voisi tilanne olla ihan toinen. Terveydentilan yleinen tasapainottuminen ja paraneminen ovat asioita jotka saavat minut hieman hämilleni. Uskomatonta miten nopeasti kaikki voi muuttua. Parissa viikossa. Uskomatonta. Vaikka olin kovasti lääkkeitä vastaan ja halusin kaikki lääkkeeni pois ei ole realismia. Lääkäreiden mukaan saatan syödä lääkkeitäni lopun elämääni. Se on vain asia joka täytyy hyväksyä ja jonka kanssa tulee oppia elämään. Mikäli lääkkeillä saadaan parannettua elämänlaatuani näinkin merkittävästi, olkoon asia sitten näin.

Raittius on pitänyt ja on vahvalla pohjalla. Hoidan sairauttani säännöllisesti AA-ssa ja se toimii. Jos jättäisin hoidon sikseen olisin nopeasti takaisin juomisen juoksuhaudoissa. Olen siellä ollut ja selviytynyt, jota pidän todellisena ihmeenä. Teen neljättä askelta kirjallisesti. On rankkaa kohdata itsensä niin suorasukaisen alastomana, rehellisesti. Luonteen viallisuuksien maalailu on henkisesti raskasta hommaa, mutta se on tehtävä. kaunaluettelon fyysinen näkeminen on tuskaisaa, mutta osoittaa minun olevan ihminen. Menneisyydessä on poltettu kaikki mahdollinen joka suuntaan. Tulevaisuus on tärkeämpi ja se, että pystyisi elämään siten, ettei kaunaluetteloon tulisi enää yhtäkään nimeä on se haasteellisin tehtävä. Tässä on mahdollisuus hyvään tasapainoiseen elämään ja vain ja ainoastaan raittius voi sen taata. Olen edelleen yhden huikan päässä juoksuhaudoista. Kuulen luotien vinkunan, näen taistelukentän silmänurkastani, mutta vain ja ainoastaan täydellinen pitäytyminen alkoholista pitää minut sieltä pois. Kuten hyvä toverini monesti on sanonut: Tänäänkään ei ole tarvinnut kusettaa, varastaa, huorata, eikä juoda ja jos huominen menee puoliksikaan näin hyvin olen turvassa.