Tyhjä arkki, kursori välkkyy, ajatus hetkellisesti hukassa. Täytyy kasata itsensä uudelleen. Pelottaa. Pelottaa avata arpikuokset uudestaan. Viikolla tapahtui jotakin jossa pyysin anteeksi ja sain anteeksi pyynnön. Otin yhteyttä toiseen lastenkotiini ja kerroin ettei minulla ole sieltä mitään fyysisiä muistoja. Mikä pahinta kaikki koulukuvatkin ovat jossakin, kadotettu ja todennäköisesti tuhottu. Facebookissa ihmiset laittavat profiilikuvakseen lapsuuden aikaisen kuvansa. En voi, kun sellaisia ei ole. Pyysin anteeeksi omaa käytöstäni ja kaikkea sitä millä sen aikaista johtajaa olin loukannut. Sain anteeksi ja siitä tuli aivan loistava fiilis.
Repaleina on koko lapsuus ja osa nuoruudesta. Pistää aika herkäksi ja viha ja katkeruus kumpuavat esille. Työnnän ne takaisin ja rauhoitun.. Kaikilla tuntemillani ihmisillä on kiinnepiste, paikka johon palata. Vanhemmat, sisarukset, muistot joihin voi palata yhdessä perheen kanssa. Perhe? Perheen puuttuminen sellaisena kuin se yleensä käsitetään minulta puuttuu. Riekaleista ja rikkinäistä lasta laitoksista toiseen siirtämällä on saatu aikaiseksi paljon negatiivista. Minulta puuttuu lähtökohta, johon voisin palata.
Olen kateellinen niille joilla on normaali äiti-isä suhde, tai ainakin suhde jompaan kumpaan. Olen surullinen ettei minulla ole. Suru on asiasta ollut jo pitkään enkä ole surutyötä loppuunsaattanut, vaan katkeroitunut. Olen saanut katkeruuden pois tutkimalla itseäni mutta jokin kaivertaa edelleen. Olen miettinyt, että tulisiko joku päivä ottaa auto alle ja käydä fyysisesti paikoissa joissa olen ollut. Helpottaisiko se? Paikkojen näkeminen ja niistä aiheutuvien tunteiden käsittely voisi tehdä hyvää.
Olen miettinyt kirjoittavani isälleni jonka yhteystiedot minulla on. Olen miettinyt tätä paljon mutta kirjeen kirjoittaminen on melko työläs projekti. Pitäisi saada ajatukset paperille ilman syytöksiä, syyllistämistä ja kaunoja. Edellinen on helppoa. Entä loppu kirjeestä? kerronko kuka olen, mikä olen nykyään, kerronko elämäni vaiheista ja päihdeongelmastani? Kerronko koko historiikin ja kysyn lopussa miksi vitussa et ollut missään kohtaa osallisena? Kysynkö mikä oli hänen osuutensa ja miten homma meni äitini kanssa puihin ja kysynkö että olinko vain yhden panon aikaansaannos ja vahingonlaukaus?
Haluanko tavata isäni? En tiedä en todellakaan. En ole vihainen, katkera tai kaunainen. En pelkää kohtaamista sinällään mutta mitä minä hänelle sanoisin? Entäpä jos hänellä on muuta perhettä niin haluanko lähteä sekoittamaan soppaa sen enempää? Voi olla että kaltaiseni ennenaikaisen laukeamisen tulos ei loppuosaa perheestä juuri jaksaisi innostaa. Isäni ei ole välttämättä ollut pakko kertoa olemassaolostani kenellekään ja jotenkin tuon yhtälön sotkeminen ei tunnu minusta oikealta.
Menneisyys ja sieltä kumpuavat tunteet ovat minulla jatkuvasti käsittelyssä. Homma menee aina alakuloiseksi itsesääliksi ja masennus nostaa päätään. On vaikeaa elää näin ja on vaikeaa olla prosessoimatta, ajattelematta ja analysoimatta. AA ohjelman itsetutkiskelun kautta käyn niiden asioiden kimppuun jotka häiritsevät. Lapsuus on kadoksissa. Sitä ei ole tai olen sen siis itseltäni piilottanut, lukinnut laatikkoon ja kaivanut maahan. Joku päivä pitää laydä kaivamassa laatikko takaisin ja tonkia sen sisuksia analyyttisesti, joutumatta tunteiden vietäväksi väärään suuntaan.
Minulla on vaimo ja kaksi kissaa ja toivottavasti pian saisimme nsotettua perheemme päälukua. Minulla on AA joka on toinen perheeni ja olen siitä todella kiitollinen. Menneisyyttä minulla ei ole ja se on tässä ongelma, joka aiheuttaa minulle surua.''
Raittiina tänäänkin. Elämän lahja ja raittiuden ihme. On syytä olla nöyrästi kiitollinen
Mietin tässä tuota kertomustasi. Minulla on sisko, sisko, jonka alkuun saattamisesta isälläni ei ole mitään muistoja. Isä ei omien sanojensa mukaan ollut edes varma, onko tyttö hänen, mutta maksoi kuitenkin ruokot, mutta ei tunnustanut (siihen aikaan saattoi tehdä näinkin). Minä olin 16 kun sain tietää, että minulla on sisko ja kaksi siskon lasta. Isää hävetti, hän tunsi vastuun, mutta häpesi. Lisäksi hän ei taatusti koskaan olisi saanut äitiä pauloihinsa, jos olisi silloin kertonut, että hänellä jo oli yksi lapsi. Äidilläni oli isän kanssa jo neljä, kun totuus selvisi hänelle. Minä ja sisarukseni olemme tavanneet siskoni, äiti aikanaan autteli häntä ja lapsia käytännön asioissa. Kukaan meistä ei tiedä, miksi isä oli siskosta niin vaitonainen ja äidille kielsi varmuuden lapsesta loppuun asti. Asia, josta äiti oli katkera.
VastaaPoistaMitä sitten? Äiti, isä ja siskon äiti ovat jo kaikki poissa. Me lapset olemme jonkin verran tekemisissä toistemme kanssa. Kyllähän se aikanaan pakkaa sekoitti, kun sain tietää "ylimääräisestä" siskosta, mutta on siinä puolensakin. "Asianosaisten" poistuttua keskuudestamme asiat ovat aika selkeitä. Pahinta olisi ollut, jos siskosta olisi saanut tiedon vasta isän kuoleman jälkeen.
Summa summarum... pakkaahan varmasti sekoitat, mutta mitä sitten? Voihan olla, että isäsi toivoo yhteydenottoasi. Tuntuu siltä, että olet nyt niin vahvoilla, että yhteyden otto helpottaa sinua oli vastaus mitä tahansa.
Moikka,
VastaaPoistaTäytyy ottaa kirje asiaksi tässä lähiaikoina. Isäni tunnusti minut ja maksoi ruokot ilman sen kummempia mutinoita, ainakaan sosiaaliviraston papereiden mukaan. Kirjoitan kyllä siis kirjeen jossa kerron oman tarinani. Minua ei haittaa saanko koskaan vastausta, mutta olen siis tehnyt sen ja se on pois mielestä kummittelemasta. Lyhyenkin matikan mukaan alkaa isäni olla ikä-miehiä, joten yhteydenotto on tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä.