Aamuyö. Vaimo ja kissat nukkuvat. Omaa aikaa rauhoittua, tutkia itseään ja pyytää voimia päivälle. Laittaa räpylät hetkeksi ristiin ja kiittää että sai herätä raittiina. Suuri kiitollisuuden tunne menee lämpinä aaltona läpi vartaloni. Kaikki voisi olla toisin, voisin olla tuolla josssakin vielä juomassa, jos olisin hengissä. Lämpöpatterit humisevat ja muita ääniä ei kuulu. Hyvä hetki maalaamiseen. Sielunmaisemien maalaamiseen. Maisema alkaa hahmottua mielessäni. Tyhjä kangas alkaa saada värejä, muotoja.
Launeesta on päälimmäisenä muisto hylkäämisestä. Psykiatri puhuu inhalaatio-ahdistuksesta, jonka ajatus lienee se, että olen saanut katkonaista läheisyyttä, jonka jälkeen minut on laitettu pois käsistä. Pitkäaikainen lämpö aikuisen ja lapsen väliltä puuttuu. Kuva pois kaartavasta keltaisesta autosta on syöpynyt verkkokalvoilleni. Sadat kerrat odotin tuota autoa minua hakemaan. Se ei koskaan tullut. Isoäidilläni ei riittänyt voimat minun, vilkkaan lapsen kanssa, enkä minä voi häntä siitä syyttää, enkä myöskään tuntea katkeruutta. Katkeruutta tunnen ehkä siitä etttä minut hylättiin, kertomatta mitä tapahtuu. Sen voi tehdä aika pienellekin lapselle. Selittää, että mitä nyt tapahtuu.
Laune osoittautui melko hirveäksi paikaksi. Meitä oli melko paljon, niin tyttöjä kuin poikiakin. mummoni hylkäsi minut Launeelle siinä vaiheessa kun olin menossa neljännelle luokalle. Mummolasta ja sen ajan koulusta eli kolmesta ensimmäisestä luokasta ei ole juuri muistikuvia. Jännä miten vuodet vain katoavat johonkin, kuten katoaa lapsuuskin, eikä se tunnu hyvältä. Launeelta oli tarkoitus siis käydä kouluakin. Asuimme kuuden hengen huoneissa, tai koppeja ne olivat. Parvisängyt oli rakennettu siten lomittain, että huoneen päädyssä sängyt menivät limittäin. Muutoin siihen koppiin ei kuutta lasta saisi tungettua. Ikäjakauma oli siis suuri, kun huoneissa oli vanhempiakin poikia.
Rääsyläinen
Muistan kuinka koulumatkat ja koulu yleensä oli suurta myrkkyä. Pakollinen ulkoilukin oli myrkkyä, sillä niin koulussa, tai laitoksen pihalla kävivät ns normaalilapset haukkumassa meitä rääsyläisiksi. Se mikä oli muotia 60 luvulla ei ollut sitä enää 70 luvun lopussa, 80 luvun alussa. Muistan aina kun vaatteitani pilkattiin ja niille naurettiin. Laitoksen vaatteita ei kai juuri uusittu, Se mikä oli ehjää oli vielä käyttökelpoista. Muistan rakennuksen pitkät käytävät, ruokailuhuoneen, peuhahuoneen ja terapiahuoneen. Terapiasta muistan jotakin. Siellä oli vesiallas johon laskettiin vesi. Sitten siinä uitettiin niitä saatanan kumiankkoja ja laivoja ynnä muuta sellaista. Terapeutti kyseli leikin ohessa. Kaipa se siitä jotakin viisastui mutta itse en ainakaan.
Keinoja joilla lapsia laitettiin ruotuun ei sallittaisi tänä päivänä, vaan niistä nousisi iso kohu. Lapsia sidottiin sänkyihin ja tuoleihin. Eräs tyttö joka sai jatkuvia raivokohtauksia hiljennettiin tabascolla. Lapsia lääkittiin, sillä muistan aamu ja iltalääkkeet. Raivoavat ja kohtauksia aiheuttaneet lapset olivat seuraavana päivänä lauhkeita ja raukeita. En saanut raivokohtauksia vaan ikävöin. Itkin paljon isoäitini perään ja aina kun ohi meni paloauto pillit päällä, tai ambulanssi, niin pelkäsin että mummolleni on sattunut jotakin. noina harvoina kertoina sain soittaa mummolleni, varmistaa että kaikki oli ok. Yhteyksiä ulkomaailmaan ei ollut, kuten ei ollut silloinkaan kun asuin mummolassa. Kasvatin itselleni melkoisen suojamuurin joka vielä nykyäänkin on olemassa, vaikka sitä kivi kerrallaan purankin.
Papereiden mukaan siirryin viidennellä sitten tarkkailuluokalle. En sopeutunut normaaliluokkaan ja minulla oli suuria vaikeuksia pärjätä muiden oppilaiden kanssa. Matikka meni kertakaikkiaan huonosti. Tarkkailuluokalla saisin olla pienemmässä luokassa jolloin opettajalla on suurempi mahdollisuus keskittyä yhteen oppilaaseen. Tämän lisäksi sain matikkaan tukiopetusta mutta eihän se auttanut. Tein myöhemmin ysillä sitten seiskaluokan matikan. Tarkkailuluokassa oli yksi suuri huono puoli, joka tulisi vaikuttamaan loppuelämääni. Luokka oli toteutettu luokattomalla järjestelmällä eli ala-aste ikäiset olivat sekaisin yläaste ikäisten kanssa. Roolimallit olivat siis varsin huonot. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.
Launeen aika on katkonaisena filminä päässäni. Sen kehityksessä ruutu sieltä ja täältä on niin epäselvää ettei se toistettuna pyöri kuin katkonaisesti. Laune oli todella laitosmainen sanan varsinaisessa mielessä. Jos olette olleet sairaalassa vierailulla teille tulee kokemus siitä erikoisesta tuoksusta joka siellä on. Laune pitkine käytävineen, nuhjuisuuttaan oli juuri sitä. Vessat olivat kylmiä isoja joukko-suihuja, joisa ei ollut väliseiniä. Itse vessanpöntöt olivat rivissä vailla väiseiniä, yksityisyyttä. Keittiö oli ruokalamaisuudessaan jatkumoa tälle kaikelle. Ei värejä, vaan loputtomiin valkoista.
Kapina
Olin pitkään uhri omanikäisteni seurassa mutta tähän tuli muutos kapinan muodossa, enkä enää suostunut olemaan uhri. Aloin tappelemaan kaikki aminua kiusanneita vastaan avaihtelevalla menestyksellä. Muutos tapahtui nopeasti minussa ja huomasin herättäväni tällä pelkoa ympäristössäni ikäisteni joukossa, sekä kunnioitusta luokkani yläluokilla olevien keskuudessa. Muutos huomatiin launeella ja minut siirrettiin yksityishuoneeseen talon toiseen päätyyn. Olimme sosiaalisesti sopeutumattomia ja vaikka kaikkia pakkokeinoja minuun kokeiltiin oi lopussa aina tunnustettava etten taivu muiden muottiin. Keksittiin ratkaisu. saisin siirron perheryhmäkotiin jossa sosiaalisten taitojeni toivottiin paranevan. Niinpä siirryin pienempään kuntaan lahden läheisyyteen ja pienempään yksikköön mitä lasten määrään tuli. Siirryintäten myös tarkkailuluokalle pienempään kuntaan ja tällä kaikella toivottiin olevan minua sosialistava vaikutus. Laitostuneen lapsen siirto smanlaiseen ympäristöön ei kuitenkaan minua juuri sosialistanut.
Kun luin sossun papereita ja matkaani laitoksesta toiseen katkeroiduin melko paljon. Eniten ehkä jatkuvan paikoista toiseen siirtelyn vuoksi koska en näe siinä mitään hyvää. Minut oli aina helppo heittää pois kun minuun kyllästyttiin. Olin kuin räsynukke jota sai viskoa vailla mitään tunteita. Tähän loppuun on hyvä todeta, että launeella diagnoosiksi tuli ylivilkkaus. Onneksi nykypäivänä ei sen vuoksi ketään laitokseen suljeta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti