Epikriisi

Torstai aamu. Vasen jalka oli krampannut koko yön ja aamulla se tuntui veltolta, voimattomalta. Menin tottakai töihin, kuten kaikki tunnolliset alkoholistit. Se on meidän perisyntimme. Töissä paras ja luotettavin ystäväni, työtoverini otti minut puhutteluun ja huomautti että ”olet melko väsyneen näköinen ja naama on hieman turvoksissa. Tutkin eilen illalla asiaa ja tulin tulokseen että kun sydänkin on lihas, voi se krampata samalla tavalla kuin muutkin lihakset. Minusta olet nyt väärässä paikassa ja sinusta pitäisi ottaa heti uudet veriarvot ja sydänfilmi. Tilasi johtuu selkeästi lääkityksestäsi, joka minun mielestäni tulisi laskea nopeasti alas, kuten veriarvosikin, mutta tämän kaiken pitää tapahtua kontrollissa, jossa mahdolliset haittavaikutukset ammutaan yksi kerrallaan alas. Nyt lähdet työterveyteen ja sieltä todennäköisesti päivystykseen. Tämä ei sinällään ole kimmo mikään pyyntö, vaan vahva kehoitus koska olen periaatteessa esimiehesi.”

Arvostan kyseistä ihmistä todella korkealle, enkä tuskin osaa koskaan häntä tarpeeksi kiittää. Mutta jos joskus tulee tilanne, että asiat on toisin päin tulen tukemaan häntä kaikin mahdollisin tavoin ja huolehdin varmasti hänen hyvinvoinnistaan. Loppuun asti.

Työterveydessä nokka tuhisi tasan kaksikymmentäyksi minuuttia ja lähete meikun päivystykseen oli kourassa. Upea lääkäri, vaikka kuopiosta olikin peräisin.

Meikku, päivystys.

Odottelin sielläkin korkeintaan puoli tuntia, joka on melko hyvin, kun ajatellaan että ovesta tuodaan sisään ambulansseilla kuolevia kerran kymmenessä sekunnissa. Arvoni olivat kai sen verta vakavat, että menin melko kärkipäähän hoitoketjussa, joka muuten toimi kuin unelma. Olen kovasti kiitollinen koko henkilökunnalle, jos vaikka joku teistä sattumalta tätä sattuisi joskus lukemaan. Nopean haastattelun jälkeen olin vaimoni kanssa osastolla, minä sairaalapyjamassa vaimoni ei. Ei sillä etteikö hän olisi aivan yhtä viehättävä sekin päällään. Kuolevien virta aiheutti odotusta, joka oli kohtuullinen huomioon ottaen sen, että siellä on helvetillinen sutina ja henkilökuntaa varmasti liian vähän. Varsin nopeasti tuli ensimmäinen lääkäri haastattelemaan. Suljettiin pois mahdollisuus että kyseessä ei ole alkoholista johtuvat krampit, koska papereissa luki että olen toipuva alkoholisti. Toinen seikka on psyykkinen, jonka koen sellaiseksi joka loukkaa hieman minua ja oikeuksiani potilaana. Paniikkihäiriö historia ja sairaus aiheuttaa aina todella realistisia tuntemuksia, kuten sydämen rytmihäiriöitä. Se mikä hieman minua loukkaa on se, että menen minne tahansa, minkä takia tahansa, ei minua meinata ottaa vakavasti, vaan aina uskotaan oireiden olevan psyykkisiä . Ei todellisia, eli siis elimellisiä. Ensimmäisen lääkärikontaktin jälkeen odotusta osaltani helpotti se, että nukuin pois univelkaa joka oli tämän kanssa kamppaillessa kertynyt. En ole koskaan ottanut tehokkaampia päikkäreitä kuin siellä, koska tiesin että tapahtuisi mitä tahansa, olisi apu enemmän kuin lähellä. Heräsin kahteen otteeseen kun minusta otettiin kymmenen putkea verta ja se sydänfilmi. Tuntui että verta otettiin ihan tarpeeksi. Niin paljon että sillä voisi laavastaa seuraavan suuren sotaelokuvan kohtaukset, joissa laitetaan sitä saatanan verta pakkiin toden teolla.

Verhoilla eristetyt vuodepaikat eivät ole yksityisyyden kannalta parhaita mahdollisia, mutta aseptiikan kannalta avattavat kopit eivät olisi hygieenisesti parhaita mahdollisia. Väkisinkin kuuli mikä naapureilla oli vaivana. Itseäni alkoi vaivaamaan se, että menenkö nyt liiankin kanssa edelle, kun vierustoverilla tuntui olevan suurempi hätä. Elämän hauraus oli käsin kosketeltava ja ainoastaan turvallinen ympäristö ja tieto siitä että vaimo on vieressä piti paniikkikohtaukset poissa. Mitä helvettiä tekisinkään ilman vaimoani? Tuskin olisin psyykkisesti terveenä, vaan tällä historiikilla laitoshoidossa. Rakastan häntä suuresti, enkä varmasti tuo sitä koskaan tarpeeksi esille.

Potilaalle tehty maksansiirto -92. Voimakasta kutinaa koko vartalon alueeella. Tilanne pahentunut viimeisen kahden kuukauden aikana. Kaksi vuorokautta ollut todella pahana. Helvetillinen liuta lääkkeitä. Ongelmat varmasti suurempia kuin minulla. Päiväunieni aikana potilas oli kadonnut. Todennäköisesti osastolle.

Potilaalla syöpä. Sytostaattihoidossa. Mikään ei pysy sisällä ja voimakasta oksentelua lauantaista asti.

Hän jäi osastolle kun minut kotiutettiin. Varmasti viimeinen sairaalakeikka tällä ihmisellä. Veikkaan syöpäklinikkaa ja saattohoitoa. Anteeksi että olen olemassa.

Syöpäpotilaan puoliso kritisoi tuntikausia putkeen koko hoitohenkilökuntaa, puitteita, muiden menemistä heidän asiansa edelle. Kritiikki oli heidän odotus aikansa vuoksi aiheellista, muuten ei. Syöpäpotilas ei tarvitse negatiivisuutta ympärilleen, eikä puolison kovaääninen kritiikki helpota yhtään heidän tilannettaan. Syyttely ja sormella osoittelu ei vie asioita eteen päin. Luulen että he eivät ymmärtäneet tilannettaan, että hoitohenkilökunnalla ei ensihoidon jälkeen ollut heidän kohdallaan enää kauhea kiire, koska keikka jäisi varmasti viimeiseksi. Puolison muutama kommentti pisti jo hieman vihaksi.

Mitä vitun hoitoa tämä tämä on? Miksi taas otetaan keuhkokuvat koska viime viikolla viimeksi otettiin? Saavat hoitaa sinut siihen kuntoon jossa olit kaksi kuukautta sitten. Sitä ennen täältä ei lähdetä pidän siitä huolen. Kun minut kotiutetiin kuului verhon takaa että niinpä tietysti. Meinasin oikeasti pyytää anteeksi että olen syntynyt, hengitän heidän happeaan ja vien heiltä kaiken sen huomion jonka hoitohenkilökunta minuun käytti. Olisi ehkä pitänyt mainita että keuhkokuvat otetaan siksi, että sytostaattihoidossa keuhkoihin kertyy vettä. Siitä johtuu myös jatkuva oksentelu.

Rakkaus

En olisi tässä ilman vaimoani. Hän on ollut lukemattomat kerrat mukanani sairaalassa, niin juovana aikanani kuin muissakin asioissa. Hän on seissyt rinnallani vahvana ja tukenut minua, pitänyt huolen että saan hoitoa ja tarjonnut sitä hellyyttä ja lämpöä jota sairas ihminen tarvitsee. Ainoa tapa kiittää on pysyä raittiina. Raittiina voin olla hänelle aviomies, tuki ja kuuntelija. Avioliiton lisäksi hän on paras ystäväni, joka tuntee minut läpikotaisin. Rakastan sinua todella paljon.

Lopuksi

Elämän hauraus on käsitettävissä vasta sitten kun sairaus osuu omalle kohdalle. Olen sairastanut pitkään ja lista sairauksista on pitkä, kuin raamatun epilogi. Ensimmäistä kertaa fysiikkani todella romahti ja sen kanssa eläminen nyt viimeisen viikon aikana on ollut todella rankkaa. Uskomatonta mutta koko tämän ajan olen hallinnut paniikkihäiriötäni, enkä ole antanut sille yliotetta itsestäni. Tuntuu uskomattomalta että tämä on mahdollista. Miten minusta on tullut viimeisen muuaman kuukauden aikana näin vahva? AA-n ja oman korkeimman voimani kautta. Vakaumukseni mukaan, joka on oman näköiseni uskon olevani turvassa siksi, että minulle on varmasti käyvä niin kuin on minun kohdallani tarkoitettu. Minun ei voi käydä huonosti. Jonakin päivänä jätän tämän maailman, mutta uskon tuonpuoleiseen. Sitä minkälainen paikka se sitten on ei minulla ole käsitystä, mutta tuskin se pahempi paikka on kuin tämä.

Meidän kaikkien tulisi muistaa ajan rajallisuus. Elämä on lyhyt pyrähdys joka on nopeasti ohi. Kohtalo on ennalta määrätty ja jokaiselle on käyvä kuten on määrätty. Jonakin päivänä joka voi olla nopeammin kuin me luulemmekaan voi kaikki olla ohitse. Sitä ennen pitäisi yrittää elää siten, että ei jää mikään harmittamaan. Lopun hetkellä on liian myöhäistä muuttaa kurssia, vaan se pitää tehdä vielä kun meillä on aikaa, jonka pituutta emme voi etukäteen tietää.

Elävänä, raittiina, kiitollisena. Kaikki edellinen vain luojan armosta.