Palokunta teki neljä ja puoli tuntia töitä. Synnyin siten että nyrkki tuli ensiin, josta hitaasti taipui esille keskisormi. Loppu minusta poksahti pihalle paineella joka heitti minut pää edellä sairaalan pinnasängyn väliin. Palomestari kertoi myöhemmin että hän oli varma minua irroittaessaan kuulleensa suustani jo ensimmäisen "sanan". Se oli: Haistvittu. Minulla oli vauvaksi poikkeuksellisen pitkät sormet ja varpaat. Myöhemmin elämän vaiheessa minulla oli pitkäkyntisyyttäkin. Myös tuulen halkaisijani oli iso. Haistan edelleen kiitos kysymästä kuitenkin huonosti, kun nokka ei ole suorassa nuoruudessa käytyjen katutappelujen jäljiltä.
Äitini tuskin antoi minulle tissiä. Jos olisi en olisi tällainen. Psykiatrini mukaan koen ahdistusta, menetyksen pelon myötä. En osaa ottaa vastaan läheisyyttä ja olen vielä huonompi antamaan sitä, paitsi seksin muodossa, joka on vain yksi läheisyyden muoto joka avioliittoon kuuluu. Elimme vuotta -72 Tuona vuonna maailma muuttui minun myötäni joksikin aikaa huonommaksi. Olen varma ettei syntymäni ollut positiivinen asia, ainakaan äidilleni.
Äitini oli sekakäyttäjä, eli kaikki meni. Luin Sosiaaliviraston papereista että melkoinen nippu oli pidätyksiä takana. Huumausaineen hallussapitoja, pahoinpitelyä, varkauksia ja niin edelleen. Asuimme elämäni ensimmäiset kaksi kuukautta jonkun taloyhtiön leikkimökissä. Päivät olimme sossun mukaan mukana ryyppykämpillä, jossa käytettiin sitten päihteitä, tai vaunuissa baarin edessä. Olimme tarkoittaa nyt veljeäni ja minua. Hän on muutaman vuoden vanhempi. Lopullinen naula laitostumiseni arkkuun lyötiin hetkellä, jolloin sosiaaliviraston porukka löysi minut vaunuista baarin edestä, jonne sivulliset olivat soittaneet virkavallan, koska olin kuulemma itkenyt siellä jo pidemmän aikaa. Varmaan jo tuolloin ensi kohtaamiseni virkavallan edustajien kanssa enteili huonoa. Olisin heidän kanssaan tekemisissä nuoruudessani paljon.
Meidät pakkohuostaanotettiin ja tiemme erkanivat. Siis veljeni ja minun. Hän pääsi sijoituskotiin ja minut lyötiin puoleksi vuodeksi sairaalaan. Oli keuhkokuumetta, märkivää ihoa, makuuhaavaa sekä melkoinen tulehdus jakuvasti märissä paskaisissa vaipoissa olemisen vuoksi. Papereiden mukaan ensi tuomio oli huono. Lääkärit olivat varmoja etten selviäisi keuhkoputkentulehduksen vuoksi, mutta tässä sitä kärvistellään. Minulle jouduttiin tekemään ihonsiirto, koska makuuhaavani ei umpeutunut. Äitini pääsi meistä eroon, kuten oli päässyt isosiskostanikin. Hänen tiedän päätyneen adoptioon jonnekin pohjoiseen. Äiti sai levitettyä koipensa ainakin vielä kertaalleen, kun minulla on myös pienempi veli, jonka kanssa en ole ollut tekemisissä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Mutsini on kai hengissä. Jonkin tiedon mukaan hän asuisi keskisuomessa hieman pienemmässä kunnassa, joka jääköön nyt mainitsematta.
Laitoskierre alkoi siis kohdallani varsin nuorena, mutta joku irvileukahan se on sanonut että nuorenahan se on vitsa väännettävä. Väänsin. Väänsin ja väänsin mutta vituiksihan se meni, kuten moni muukin asia johon olen elämässäni ryhtynyt. Sairaalajakson jälkeen minut sijoitettiin ensimmäiseen lastenkotiin Jyväskylään. Olivat varmaan iloisia saadessaan minut huoviinsa. Muistikuvia kuitenkin jo tuolta ajalta on, vaikka tiedä sitten ovatko ne tosia. Muistan katsoneeni ikkunasta pihalle taivaalla lentävää lentokonetta, jonka siivet tuntuivat lasin kuprujen vuoksi irtoavan ja lliittyvän yhteen yhä uudestaan. Pykiatri sanoi että juuri tuon ajan kokemukset ovat olleet jo melko traumaattisia. Olen todennäköisesti ollut pitkän rivin jatkeena huutavana käärönä. Läheisyyttä ei tullut vaan se hetki kun minut vaihdettiin kuiviin on todennäköisesti ollut ainoa kontakti äitihahmoon, joka on siis ollut jatkuvasti katkonainen. Pysyvää hellänä pitoa ei ole tullut, eikä sitä tissiä. Vauva tarvitsee tuon kontaktin. Minulta se on jäänyt kokematta ja se varmasti vaikuttaa elämääni nykyään todella paljon, kaikenlaisen läheisyydenpelon ja ahdistuksen muodossa. En pysty nukahtamaan. Saattaa olla ettei minua siis vauvana paljoa uneen tuuditeltu. Ilmeisesti lastenkodissa ei yöaikaan liikoja henkilökuntaa ole ollut, kuten ei ole nykyäänkään. Kaiken tämän uudelleen läpikäyminen on hieman tuskallista, mutta se täytyy kuitenkin tehdä. Tämä on hyvä alku ja tästä on hyvä taas jatkaa ensi kerralla.
Kimmo, alkoholisti. Olen todella kiitollinen raittiudestani tänäänkin. Se toinen vaihtoehto olisi joko vankila, hauta, tai mielisairaala.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti