On järkyttävää huomata, että minulla puuttuu pätkiä lapsuudestani, joista en muista mitään. En vaikka kuinka asiaa mietin. Muistot puuttuvat fyysisestikin, sillä minulla ei ole yhtäkään valokuvaa lapsuudestani. Ei ensimmäistäkään. Pistää surulliseksi. Sossun papereista kuitenkin tiedän että äitini ja isoäitini alkoivat jossakin välissä taistelemaan holhousoikeudestani. Näin jälkeenpäin viisasteltuna voisi todeta että on uskomatonta jos sitä edes harkittiin että minut annettaisiin äidilleni takaisin. Se, että isoäiti holhousoikeuden lopulta sai, on joko voitto tai tappio. Ei minulla hyvä ollut sielläkään.
Muistan taksimatkan. Muistan pax-askin ja sen että kaivelin lattialta omiani, kun onnistuin niitä sinne kaatamaan. Muistan, että isoveljeni oli samalla takapenkillä. Hän oli saanut lähtöpassit sijoituskodistaan ja päätynyt samaan lastenkotiin kuin minä. Ei muistikuvia että olisin hänen kanssaan tekemisisissä siellä ollut, tai siitä että milloin hän sinne joutui. Luultavasti äitini on siis alkanut yrittämään raitistelua, sillä tuskin häntä olisi harkittu holhoajaksi ilman sitä. Pisteet siitä, sillä tiedän kuinka saatanan vaikeata se on.
Kuva on syöpynyt verkkokalvoilleni. Keltainen talo ja musta huopakatto. Pihassa sisun kuorma-auto ja paljon omenapuita. Pöytä oli pitkä. Muorini oli tehnyt maailmaan 16 omaa lasta, jonka lisäksi nyt hän voitti lotossa meidät. Ei välttämättä aluksikaan hyvä idea, sillä tuollaisessa katraassa on melkoisesti tekemistä. Kuoriperunoita ja kastiketta, puolukkahilloa ja jälkiruoaksi vaniljakiisseliä. Ruokavalio oli jatkossakin melkolailla tuossa. Perunoilla minut on kasvatettu, sillä edulisuus lienee määrännyt tuohon aikaan pöydän antimet.
Sumussa mennään. irtomuistoja ja repaleita sieltä täältä. Vittu että on ihmisen elämä riekaleina, joiden yhteen ompeleminen on melko työlästä, näin pintapuolisestikin. Olin ongelma. Olin ylivilkas ja hyperaktiivinen. Jouduin raameihin jotka olivat tiukat. Niistä poikettuani sain itse hakea risut joilla perseeni nahka parkittiin. Muistan tähän käytetyn myös vyötä ja kärpäslätkän vartta. Piha oli ainoa paikka jossa sain olla. Piha siten määriteltynä että nurmikolle en saanut mennä, etten olisi sitä tuhonnut ajaessaani pyörällä. Jos hain liiterin taakse joutuneen palloni sain selkääni, kun olin poistunut näkyvistä. Lapsuuteni alkuvuodet vietin siis kuudenkymmenen neliön sisällä. Omassa eriössäni.
Eriö oli alue joka näkyi tuvan ikkunasta. Tuolta näkymältä poistuminen tarkoitti selkäsaunaa tai tukkapöllyä. Kasvettuamme hieman alkoi veljelläni olemaan kavereita. Minulla ei, koska en saanut poistua eriöstäni, eikä sinne muita lapsia päästetty. Vietin lapsuuteni yksin ja muistan kuinka aloin kehittämään mielikuvitusystäviä. Kai sekin on jokin psygolokinen keino selviytymiseen. Siinä kun kasvoimme veljeni sosiaalinen tila kasvoi ja minun pieneni. Ei kai se ole suuri ihme jos siinä alkaa pää lahoamaan. Ylivilkkauteni ja aktiiviisuuteni oli liikaa muorilleni ja laitoselämä jatkui kohdallani kuusi vuotiaana.
Launeen lasten psykiatrinen sairaala. Keltainen Wartburg ja ylellinen automatka johonkin karkin ryydittämänä. Tämä oli sellaista jota harvoin sain kokea, sillä eriöni tarkoitti siellä pysymistä, ilman poikkeuksia. Kaarsimme ison harmaan rakennnuksen eteen, johon minut tiputettiin. Muuori vaihtoi jonkun tädin kanssa muutaman sanan ja auto katosi liikenteen sekaan. Jäin yksin tädin kanssa, joka sanoi että tulin sopivasti ruoka-ajaksi. En ymmärtänyt, että minut oli hylätty jälleen ihan heti. Menin vain kuin lammas tädin mukana. Myöhemmin katselin liikenteen joukosta keltaisia autoja, että tulisiko sellainen hakemaan minut pois. Ei tullut koskaan, vaikka kuinka odotin.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/lastpsyk.html
0 kommenttia:
Lähetä kommentti