Olen nyt muutamissa yhteyksissä törmännyt minulle ihan vieraisiin ihmisiin ja toki tuttuihinkin, jotka ovat kertoneet kuinka heitä on harmittanut bloggaamiseni lopettaminen. On aika palata ja alkaa tonkia jälleen mieleni mustia aukkoja.
Ensimmäinen varsinainen postaus tapahtunee tulevana viikonloppuna.
Olen kimmo ja olen alkoholisti. Raittiina vain luojan ja AA-n avulla, josta olen kiitollinen.
Kommentoin eilen tekstiäsi Roosasta (tänään luinkin tekstiäsi sitten jo paljon, paljon enemmän, itse asiassa kahdesti).
VastaaPoistaPalatakseni eiliseen, meillä kyseessä olivat äiti ja poika (eivät sisarukset kuten teillä). Elämän mittainen side näkyi aivan kaikessa; pentumaisuus kolmetoistavuotiaassa katosi saman tien ja alakulo valtasi ennen niin positiivisen koiran. Vanhemmalla oli vanhuuden vaivoja, sittemmin alkoi vaivata spondyloosi ja askel kulki aika verkkaan, kipulääkityksen turvin. Siinä vaiheessa kun pilke silmästä katosi totesin liikuttavan omalla mukavuusalueellani, en enää hänen. Oli tehtävä väistämätön. Nuorempi sairastui lymfoomaan ja sairaus oli todella raju, saimme ennusteen kuukaudesta kolmeen "laadukasta aikaa". Se meni kuukaudessa. Tyhjiö, jonka koirani jättivät oli valtava. Kun kaikki totutut rutiinit yhtäkkiä murtuvat, on todella hukassa.
Asiasta toiseen, kirjoitat kiehtovasti. Älyn soihtu loistaa myös kirkkaana. :-) Löysin jonkin verran yhtymäkohtiakin, muitakin kuin lähes sama syntymävuosi. Olimme mm. mieheni kanssa samassa tilanteessa muutama vuosi sitten. Kipeä asia, ei meissäkään mitään vikaa ollut. Nyt lapsia on kaksi.
Sanoit hyvin tuon, että "omalla mukavuusalueellani" Roosan kohdalla tapahtui ihan sama ilmiö. Periaatteessa eläinlääkärit olisivat halunneet kokeilla, voisiko kasvaimet poistaa, kun ne olivat paikoissa joihin pääsee suht helposti? Oma mukavuusalue ja raja meni siinä. Ei ole laitaa sellaisessa, että vain omaa etuaan ajatellen tekee päätöksiä.
VastaaPoistaKun puhutaan rintaontelon avaamisesta, sen toimenpiteen rajuudesta suhteessa siihen, että EHKÄ onnistutaan ja ehkä ei, niin päätös on helppo. Varsinkin kun eläinlääkärit totesivat, että näillä on tapana uusiutua.
Mitä olisimme voittaneet? Puoli vuotta? Tuntuu kauhealta ajatus, että lemmikki joutuu rankan leikkauksen kohteeksi, jonka jälkeen elämä helpottaa hetkeksi. Helpottaako? Vai helpottaako oma olo?
Eläinlääkärissä käydessämme kohtasimme ihmisen, joka käyttää 14 vuotiasta irlannin susikoiraa syöpähoidoissa. Karva lähtee, joten oli villatakkia päällä. Jos ei olisi oltu niin oman asiamme takia tolaltamme, niin en tiedä olisiko pystynyt ohittamaan asian ilman, että olisi ollut tehtävä oma mielipiteensä selväksi ko rouvalle.
Älyn soihtu? Kiitos:) Jos tuntisit paremmin, niin saattaisit olla hieman eri kieltä:D Sovitaan että hetkellisiä älyn pilkahduksia, mutta vain hetkellisiä ja erittäin vaikeasti havaittavia. Kiitos jälleen Heli kommentista. Jokainen tulee tarpeeseen, että tietää jonkun tätäkin lukevan.
-Kimmo-
Ai helposti? Sitten kun miettii kissan anatomiaa (ja edelleen teidän Roosan ikää) teitte mielestäni täysin oikean (vaikka vaikean) ratkaisun. Luutuminen ja muut leikkauksesta johtuvat vaivat sekä uusiutumisen riski... Teitte vaimosi kanssa Roosan loppuelämän mielestäni erittäin, erittäin laadukkaaksi hyvin epäitsekkäästi.
VastaaPoistaJa tuosta rouvasta; WTF?!? Isäni tapaa sanoa, että sillä päällä ajatellaan missä lakkia pidetään. Nuoremmalla koiralla esitettiin vaihtoehtona myös noita syöpähoitoja, kiitos ja ei. Miten olisin kestänyt katsella turhaa taistelua, pahoinvoivaa ja karvatonta koiraa -puolen vuoden tai maksimissaan vuoden- lisäajalla? Elinajanodote on keskimäärin n. 12 vuotta (australiankarjakoira), sain molemmilta sen ja vielä paljon, paljon enemmän.
Kun en tosiaan tunne, niin pidän kyllä mielipiteeni. :-) Pohtivaa ja analyyttistä, Kimmo. Tekstistä paistaa myös erittäin suuri sydämen sivistys. Usko pois. Löysin blogisi vasta, ja yleensä en näitä edes hirveästi lue. Omasi on toista maata, ehkä pitää kaivaa vielä tuo mainitsemasi vanhakin jostain.
Nyt on pakko yrittää saada unta edes hetken, huomenna pitäisi olla Helsingissä 9.00 ja täältä periferiasta sinne pääsy kestää tovin. Sen verran vielä yhteen ulkonäkökommenttiisi jossain kohtaa. Sillä erotuksella, että olin teiniangstinen tyttö; selkälipussani luki Iron Maiden ja rasvaa oli mullakin kynsien alla (Suzuki PV). :-)
Minulla oli Honda Monkey, madallettu, keulasta jäykistetty ja jatkettu "harrikkamalli" 95 kuutioinen pytty ja kaikki viritykset mitä kykeni tekemään. Latasin sillä tutkaan 126 kmh koulun poliisien vierailussa, jossa ne oli esittelemässä toimintaansa. Kilvet? Oli. Itse maalatut vanhat kilvet. Kerran nakkarilla erään liivikerhon jäsen pyysi tyypit ja kommentoi, että saatana tämä liikkuu, vaikka on läskiä reilu sata kiloa päällä.
PoistaNyt jälkeenpäin ajateltuna, kun asian on sisäistänyt on Roosan poismenon tuska hieman hellittänyt. Vaan kipuilua on. Paniikkihäiriökohtaukset ovat tulleet takaisin tapahtuman jälkeen ja viime yönä taisin nukkua sen kaksi tuntia.
Ilo siitä että saimme elää niin hienon kissan kanssa on päälimmäinen tunne. Roope on sopeutunut tilanteeseen yllättävän hyvin ja luulen sen selviävän tästä helpoimmalla. Oikeastaan tuntuu, että Roope nauttii saamastaan kaikesta huomiosta, kun Roosa oli hallitseva osapuoli.
Rakastamme ainokaisemme ruttuun, koska koskaan ei tiedä milloin tämä on ohi. Toivotaan kuitenkin, että saamme elää yhdessä vielä vuosia.
-Kimmo-